----------------------------
Sampomme blogin historiikki vuoteen 2008: Historiallisia totuuksia pyritään monasti peittelemään kuten P-Korean tapaisessa Suomessa
--------------------------------------------------------------------------
Sunday, July 13, 2008
Who is next victim of islam and nigger believers alike stateprocecutor Mika Illman, ombudsman Mikko Puumalainen, Päivi Lipponen, Minna Sirnö and other
Islam news from Finland - Invasion of Islam and niggerism has begun - Be aware all europeans!We have read from Jussi Halla-ahon visitorbook and other chatpages the following news about Seppo Lehto who has similarities and already worse situation than in danish cartoonist or Gregorius Nekschot in Holland
On a sunny July morning 7.7.2008, 3-4 plainclothes police officers, not in uniformed policemen. Their quarry: a finnish Muhammed caricaturist Seppo Lehto with a rude sense of humor. Informed that he was suspected of sketching offensive drawings of Muslims and other minorities, the Dutchman surrendered without a struggle. His children`s computer and digicamera was took away with policemen.
Look at photo where finnish Muhammed caricturist Seppo Lehto tries to imaginate pedofile prophet Muhamme. Look at and think. Do you agree Seppo Lehto thinking?
The original "prophet Muhammed as a pig caricature video above this - Look at!
--
--
----
Look at the same thing in Holland:
Amsterdam
On a sunny May morning, six plainclothes police officers, two uniformed policemen and a trio of functionaries from the state prosecutor's office closed in on a small apartment in Amsterdam. Their quarry: a skinny Dutch cartoonist with a rude sense of humor. Informed that he was suspected of sketching offensive drawings of Muslims and other minorities, the Dutchman surrendered without a struggle.
"I never expected the Spanish Inquisition," recalls the cartoonist, who goes by the nom de plume Gregorius Nekschot, quoting the British comedy team Monty Python. A fan of ribald gags, he's a caustic foe of religion, particularly Islam. The Quran, crucifixion, sexual organs and goats are among his favorite motifs.
[See more photos]
Hulton Archive/Getty Images
See examples of cartoons and caricatures from over the years that have skewered political and religious authority.
Mr. Nekschot, whose cartoons had appeared mainly on his own Web site, spent the night in a jail cell. Police grabbed his computer, a hard drive and sketch pads. He's been summoned for further questioning later this month by prosecutors. He hasn't been charged with a crime, but the prosecutor's office says he's been under investigation for three years on suspicion that he violated a Dutch law that forbids discrimination on the basis of race, religion or sexual orientation.
The cartoon affair has come as a shock to a country that sees itself as a bastion of tolerance, a tradition forged by grim memories of bloody conflict between Catholics and Protestants. The Netherlands sheltered Jews and other refugees from the Spanish Inquisition, and Calvinists fleeing persecution in France. Its thinkers helped nurture the 18th-century Enlightenment. Prostitutes, marijuana and pornography have been legal for decades.
"This is serious. It is about freedom of speech," says Mark Rutte, the leader of a center-right opposition party. Some of Mr. Nekschot's oeuvre is "really disgusting," he says, "but that is free speech."
The saga has turned the previously obscure artist into a national celebrity. His predicament reprises, with a curious twist, a drama that debuted in Denmark just over two years ago. Then, Danish cartoonists published a series of cartoons of the prophet Muhammad in the nation's Jyllands-Posten newspaper. The drawings set off a tempest of often violent protests across the Muslim world and a fierce debate in Europe about how to balance secular and sacred values. One of the Danish cartoonists fled his house and went into hiding late last year after the state security service uncovered a murder plot against him. (The elderly artist is now back at home, guarded by police.) Last month, a suicide bomber killed six in an attack on the Danish Embassy in Pakistan.
The Dutch scenario involves similar issues but has followed a very different script. This time the state has stepped in to rein in the artist, rather than protect him, and it is secular champions of free speech who are angry. They haven't resorted to violence but have stirred up a political storm. Parliament held an emergency debate on the affair and cartoonists have bombarded the Dutch Justice Ministry with a blizzard of faxed protest caricatures.
[photo]
Amke
"Denmark protects its cartoonists. We arrest them," says Geert Wilders, a populist member of the Dutch Parliament famous for his dyed-blond bouffant hairdo and incendiary denunciations of the Quran as an Islamic version of Hitler's "Mein Kampf." The arrested cartoonist, says Mr. Wilders, is "a bit obsessed" with Muslims and sex, but "it is not bad for artists to have a little obsession."
How to handle Muslim sensitivities is one of Europe's most prickly issues. Islam is Europe's fastest-growing religion, with immigrants from Muslim lands often rejecting a drift toward secularism in what used to be known as Christendom. About 6% of Holland's 16.3 million people are Muslims, and nearly half of Amsterdam's population is of foreign origin. Some predict the city could have a Muslim majority within a decade or so.
The contrasting Danish and Dutch responses "show that there is a serious struggle of ideas going on for the future of Europe," says Flemming Rose, a Danish newspaper editor who commissioned the drawings of Muhammad in Jyllands-Posten. At stake, he says, is whether democracy protects the right to offend or embraces religious taboos so that "citizens have a right not to be offended."
In Britain, a local police force got caught up recently in a flap over its use of a German shepherd puppy to promote an emergency hotline. A Muslim councilor, noting that dogs are viewed as unclean in Islam, complained that the puppy could turn off believers. The police force apologized and regretted not consulting its diversity officer.
In Switzerland, meanwhile, a bombastic anti-immigration political party is campaigning to ban all Muslim prayer towers, known as minarets. This week it gathered enough signatures to force a national referendum on the issue. The Swiss government says such a ban would violate freedom of religion and pose a security threat by provoking Muslims.
Afshin Ellian, an Iranian-born history of law professor at Holland's Leiden University, says he fled Tehran to escape religious taboos and now worries that Europe is "importing problems from the Middle East." He understands why Muslims, Christians and other devout believers might take offense at certain cartoons, paintings or texts, but he calls it "a matter of aesthetics not criminal law."
The inquiry into Mr. Nekschot's case is being led by an Amsterdam prosecutor unit that specializes in combating neo-Nazis and other hate-mongers. The cartoonist denies any links to fascist or other extremist groups. He says he loathes all ideologies and all religions as recipes for tyranny.
Mr. Nekschot, who calls the investigation "surreal," says, "Not even Monty Python could have come up with this." (His pen name, Gregorius Nekschot, is a mocking tribute to Gregory IX, a 13th-century pope who set up a Vatican department to hunt down and execute heretics. Nekschot means "shot in the neck" in Dutch.) Some Muslim groups have voiced dismay at his arrest as well. The head of an organization of Moroccan preachers in Holland said authorities seemed "more afraid" of offending Islam than Muslims.
"We are led by the law," says Franklin Wattimena, a spokesman for the Amsterdam Public Prosecutor's Office. He denies any attempt to squelch free speech and says locking Mr. Nekschot up overnight was probably a "mistake."
If formally charged and taken to court, Mr. Nekschot risks up to two years in prison and a maximum fine of €16,750, or about $26,430, says his Amsterdam lawyer, Max Vermeij. He thinks the odds on his client being prosecuted are better than even but draws some comfort from recent Dutch court rulings in discrimination cases that mostly came down on the side of free speech.
Mr. Nekschot himself is very worried. "I'm afraid of getting a judge who doesn't have a sense of humor," he says.
He's also worried that his identity will get exposed if he goes to court. This, says the cartoonist, could make him a target for attack like Theo van Gogh, a polemical filmmaker and foul-mouthed celebrity murdered by an Islamic extremist in November 2004. Mr. Van Gogh was a fan of Mr. Nekschot's work and posted his drawings on his own Web site, The Happy Smoker.
Justice Minister Hirsch Ballin, when grilled about the cartoon affair in Parliament, promised to protect Mr. Nekshot's anonymity so as "to guarantee the suspect's safety." (The Wall Street Journal also agreed not to publish Mr. Nekschot's real name.)
But the minister, a devout Christian, added fuel to a mounting political furor by revealing the existence of a previously secret bureaucratic body, called the Interdepartmental Working Group on Cartoons. Officials later explained that the cartoon group had no censorship duties and had been set up after the 2006 Danish cartoon crisis to alert Dutch officials to any risks the Netherlands might face. The group examined Mr. Nekschot's work, say officials, but played no part in his arrest. Headed by a senior bureaucrat from a national agency coordinating counterterrorism, it draws from the intelligence service, the interior minister, the prosecutor's office and various other government bodies.
Until his brush with the law, Mr. Nekschot was barely known outside a narrow circle of Internet-savvy aficionados. Newspapers shunned his caricatures. "They all said 'no way,' " he recalls. "They thought I was too offensive, too explicit and too strong on sensitive issues like religion." He set up his own Web site, at www.gregoriusnekschot.nl/blog, in 2003 to break the blockade. He published two books, "Sick Jokes" in 2006 and "Sick Jokes 2" earlier this year, but sales languished. A big book distributor refused to touch them.
Today, he's a cult phenomenon. Hits on his Web site went from a few thousand a day to over 100,000 a day when news of his arrest broke, he says. Newspapers that wanted nothing to do with him now print his work. He's been interviewed on television -- with his face hidden -- and his work is currently on display in the Parliament building, where Mr. Rutte, the politician, has set up a "free-thinkers space." Other exhibits include poems by Mr. Van Gogh, the murdered filmmaker, and abstract paintings of seminaked women that were banished from a town hall in central Holland after complaints from Christians and Muslims.
Guessing Mr. Nekschot's true identity has become a media parlor game -- to the chagrin of one prominent cartoonist who was named in print, wrongly, as the mystery man. The case has also stirred much speculation in the media and Parliament about why an apparently dormant investigation first launched in 2005 suddenly became so urgent that Mr. Nekschot had to be snatched from his home without warning. The prosecutor's office says it simply took a long time to figure out Mr. Nekschot's true identity and then find him.
Others say the timing of his arrest suggests an attempt by authorities to soothe Muslims angry over the March release on the Internet of "Fitna," a short film by Mr. Wilders, the Dutch legislator. The film, which denounces "hateful verses from the Quran," infuriated many Muslims and also Dutch leaders, who had urged that it not be released.
Officials deny any connection. The prosecutor's office notes that it has also taken action against Muslims suspected of discrimination. A Moroccan-born Dutchman was recently convicted of discrimination for writing in a blog that homosexuals should be tossed from rooftops and thrown down stairs. A court ordered him to do community-service work.
Mr. Nekschot makes no apologies for causing offense. "Harmless humor does not exist," he says. "I like strong stuff."
But, eager to stay out of prison, he's pruned his Web site of eight cartoons that prosecutors say are the focus of their investigation. Deleted were cartoons of a Muslim at the North Pole engaging in deviant sex, and of a black youth waving two pistols at a left-wing do-gooder wearing a peace sign.
Among the cartoons that survived his cut is a drawing of Mr. Van Gogh's jailed killer naked on his prison bed. It shows him leering salaciously at a copy of the Quran and lamenting that the holy book doesn't have any pictures.
The cartoonist blames his woes on what he calls Holland's "political correctness industry," a network of often state-funded organizations set up to protect Muslims and other minority groups. One of these, an Internet monitoring group known as MDI, says it received dozens of complaints about the cartoonist's mockery of Islam and first reported him to the prosecutor's office in 2005.
"We're not sure what he does is illegal, but there is a possibility that it is not legal," says the group's head, Niels van Tamelen. Many of the complaints, he says, came from followers of a controversial Muslim convert called Abdul-Jabbar van de Ven.
Mr. Van de Ven caused an uproar after the 2004 murder of Mr. Van Gogh, when he seemed to welcome the killing on national TV. He said Mr. Wilders, the anti-immigrant legislator, also deserved to die, preferably from cancer. Mr. Nekschot, appalled by the outburst, caricatured the convert as a fatwa-spewing fanatic.
Mr. Van de Ven says he's glad to see Mr. Nekschot in trouble. The cartoonist deserves prosecution, he says, for "disgusting cartoons about our beloved prophet Muhammad, may Allah's peace and blessings be upon him." Politicians who cry about free speech, he says, "shouldn't stick their noses into judicial matters."
Mr. Nekschot says everyone is entitled to their opinions. "If people say my cartoons are disgusting that is fine by me. I see lots of things I don't like. Beauty is in the eye of the beholder."
Write to Andrew Higgins at andrew.higgins@wsj.com
----
dimanche 15 juin 2008
Caricatures de Mahomet - 2 ans de prison
Le jugement est tombé : deux ans et sept mois de prison pour le Finlandais Seppo Lehto.
Il a été accusé, et jugé coupable de neuf diffamations, incitation à la haine raciale et incitation à la haine religieuse.
Le jugement le plus dur tombé en Finlande pour des affaires de ce genre.
L'accusation principale contre Lehto est cette vidéo qui a paru sur YouTube. Il y fait une caricature de Mohammed et une fois arrivé en fin de dessin (dans un anglais plus qu'approximatif) il dit aux musulmans qui ne désirent pas respecter les lois et les valeurs finlandaises de rentrer chez eux.
Donc... Deux ans de tôle pour Seppo Lehto.
Marrant, à propos, je ne me souviens pas de ces problèmes d'adaptation et de société par rapport aux immigrés Polonais, Portugais, Espagnols, Vietnamiens, Chinois, Japonais, etc.
Point de vue religion, je ne me souviens pas non plus avoir lu de problèmes par rapport à l'adaptation des taoistes, des chrétiens, des boudhistes, des juifs, des grecs-orthodoxes et autres par rapport à la société française...
Z'êtes sûr que c'est nous autres qui sommes à côté de la plaque ?
Voici la vidéo en question :
----
Tuesday, August 08, 2006
Muistettakoon että neekerikuninkaat myivät hallitsemiaan neekereitä orjakauppiaille
Miehitettyjen alueidemme palautusvaatimuksia unohtamatta ohessa asiaa n-sanan eli neekeri-sanan kuplinnasta ja heijastevaikutuksista yhteiskunnassamme
Muistettakoon että neekerikuninkaat myivät hallitsemiaan neekereitä orjakauppiaille
Totuus orjakaupasta ja neekereistä julki 8.8.2006
Muistettakoon että neekerikuninkaat myivät hallitsemiaan neekereitä
orjakauppiaille, niin juutalaisille, arabeille, eurooppalaisille, kuin toisille
neekereille. Aivan samoinhan Rooman vallan aikana valkoisia myytiin
julkisesti torilla lapsista alkaen vanhojen miesten
vuoteenlämmittimiksi ja pilinimijöiksi
Neekereiden ja ählämien maahantuottamista on pidettävä isänmaan
aluepalautusasioiden syrjääntyöntämisenä:
8.8.2006 olkaa hyvä asiaa neekereistä:
Monasti halutaan uskoa pelkkää hyvää neekereistä
Tosiasioiden tunnustaminen tässäkin asiassa on viisauden alku.
Omakohtaisista kokemuksistani suomalaisena ovat ystävällisimieliset
tahot keränneet kuva- ja tekstimateriaalia, missä on tuotu esiin
tämä suomalaiseen kohdistettu rasismi
http://neekeroinnin-uhri.blogspot.com/ .
Olen kahtena vuonna 2004 ja 2005 joutunut hakemaan lähestymiskieltoa
henkeäni uhannutta julkisuuden henkilöä, joka on syntyperäinen
norsunluurannikon neekeri ja Suomessa ollut lukuisissa vaaleissa mm.
kokoomuksen ja vihreiden listalla ehdokkaana
maahanmuuttajastatuksellaan ratsastaen.
Kysyn: Enkö ole oikeutettu saamaan parempaa turvaa, siinä kuten
muutkin suomalaiset tälläisen väkivallan ja uhan edessä kuin
pelkän lähestymiskieltosuojan? Haluaisin tietää miksi Suomessa ei
sovelleta Kanadassa ja USA:ssa käytössä olevaa kansalaisuuden
peruuttamista?
Seppo Lehto http://www.kavkaz.fi suomalaisuuden syvin olemus harhaako
vain?
PS: Tasapuolisuuden vuoksi olen elämäni ensimmäiset neekerit
tavannut syksyllä 1984 Tampereen TOAS:n opiskelija-asunnoissa ja he
olivat kivoja neekereitä monessa suhteessa. He olivat vain
opiskelemassa ja palaamassa Namibiaansa opintojensa päätteeksi.
Tälläkin hetkellä toki tunnen muutamia neekereitä, jotka pystyvät
asioimaan kanssani neutraalisti, ilman rasismilla ratsastamista
Sunday, November 06, 2005
Herätys kaikki suomalaiset ajattelijat: Vaatikaamme selvityksiä KGB-valheiden vastineiden uupumisesta valtiojohtomme osalta
Vaadimme eduskunnalta välikysymystä hallitukseen kohdistuen: Miksi sotasyyllisyysoikeudenkäyntien tuloksia ei ole mitätöity?
Suur-Suomi r.y. pj. Seppo Lehto vaatii hallituksen, presidentin ja eduskunnan vaativan virallista selvitystä miehittäjä-Ryssän Juri Derjabinin KGB-valheista
Odotamme ilmavoimiemme ja maanpuolustuksemme operatiivisen ja strategisen johdon eli esikuntien protestoivan ankarasti miehittäjä-Ryssän Juri Derjabinin valheisiin sotasyyllisyyksistä
Suur-Suomi r.y:n pj. Seppo Lehto vaatii ja kysyy:
Presidentti-instituutin ja maamme virallisten edustuksellisten organisaatioiden kuuluu oikaista miehittäjä-Ryssän entisille ja nykyisille edustajille aina kun nämä valehtelevat.
Miksi näin ei ole tapahtunut? Sitooko Stasi-listalla ( = KGB ) olevien kokoomus-, sdp-, vasemmistoliittolais-, keskustalaispoliitikkojen ymv:ien virkamiestemme nimien kiristyssuhde suut suppuun vielä pitkälle tulevaisuuteenkin suhteessa miehittäjäämme Venäjän Federaatioon eli kansanomaisesti miehittäjä-Ryssäämme?
Miksi presidentti Tarja Halonen ja presidenttiehdokkaat Sauli Niinistö, Matti Vanhanen, Timo Soini eivät ole oikaisseet julkisesti Juri Derjabinin kuppasia KGB-valheita?
Miehittäjä-Ryssän kuppanen parasiitti- ja syöpäsolu Juri Derjabin saa esittää valheitaan ilman oikaisuja HS:ssa ja julkisuudessa - Miksi virallinen Suomi ja presidentti Tarja Halonen ja / tai valtioneuvosto anna huutia eli palautetta Juri Derjabinin patologisille valheille ja stalinistisille historian tulkinnoille eli virallista torjuntaamme näille edelleen esitetyille perättömille miehittäjäraiskaajamme ja miehittäjämurhaajamme Ryssän tulkinnoille?
Miehittäjä-Ryssän ex-suurlähettiläs parasiitti ja sovjet-rikollinen Juri Derjabin saa vapaasti levittää stalinistisia Ryssän sotarikoksia peitteleviä valheitaan. Mistä virkamiehillemme maksetaan palkkaa, kun eivät julkisesti torju tuon tunnetun Ryssän sotarikoksia peittelevän KGB-parasiitin valheita?
Onneksi Prokarelia on ottanut asiaan kantaa, kiitos teille!
Ystävällisesti tamperelainen Seppo Lehto Isänmaan Asialla r.y. Tampere
05.11.2005
ProKarelia http://prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=730&author=10
SOTASYYLLISYYS LOPULTA PURETTAVA
Juri Komissarov eli Juri Derjabin ottaa Kalevassa esiin ns. sotasyyllisyysasian. Hänen mielestään Suomen oli välirauhansopimuksen perusteella rangaistava sodasta vastuussa olevia. Hän ei siten yhdy dosentti Hannu Rautkallion ja MEP, tohtori Lasse Lehtisen väitteisiin ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotimaisuudesta.
Olennainen kysymys ns. sotasyyllisyysasiassa on se, kuka tai ketkä olivat sotaan syyllisiä ja tuomittiinko oikeat syylliset Suomen perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Suomen kansa oli valinnut johtajansa perustuslain mukaisesti. Samoin sotaan liittyvät päätökset tehtiin perustuslain mukaisesti.
Kysymyksenasettelu siten kuuluu, oliko Suomen kansa syyllinen sotaan vai joku muu taho. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939 valloitusperustein. Sen vuoksi Kansainliitto erotti sen jäsenyydestään. Sodan aloittamisen teki mahdolliseksi Neuvostoliiton ja Saksan välinen Molotov-Ribbentrop –sopimus lisäpöytäkirjoineen. Toinen todennäköinen sodan mahdollistaja oli Stalin-Churchill –sopimus 15.10.1939.
Suomi ei ollut sodan aloittaja, ei edes sen provosoija. Stalinin johtama NL oli yksin syyllinen sodan aloittamiseen ja myöskin jatkosodan syntymiseen. Sotasyyllisinä tulee siten tuomita Stalin ja hänen lähimmät apurinsa.
Keskeisin kysymys ei ole se, olivatko ns. sotasyyllisyystuomiot kotikutoista tai neuvostopainostusta. Niiden lähtökohtana joka tapauksessa oli sama lähde: Stalin ja hänen valtakuntansa. NL:lle ja länsiliittoutuneille voidaan sälyttää täysi vastuu sotaan syyllisten tuomitsemisen vaatimuksesta Pariisin rauhansopimuksessa vastoin totuutta ja tiedossa olevia faktoja.
Mikä oli Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden motivaatio siihen, että Suomen johtajat tulisi tuomita sotaan syyllisinä? NL:n motivaationa oli oman sotasyyllisyyden ja hyökkäyssodan vastuun häivyttäminen ja käsittämättömän suurten sotakorvausten vaatimismahdollisuus. Lännen intressissä oli mm. NL:lle annetun valtavan lend-lease –avun tekeminen jollakin tavoin oikeutetuksi.
Jopa Derjabin on valmis antamaan anteeksi ns. sotasyyllisille. Ei syyttömille tarvitse antaa anteeksi. Mutta heidän väärät tuomionsa tulee purkaa. Sotasyyllisyyslaki tehtiin perustuslain vastaisessa järjestyksessä, ei se siten ole voinut edes olla Suomen perustuslain mukainen.
Derjabin antaa viitteen siitä, miten purkuasiassa asiassa tulee edetä viittaamalla mm. Pariisin rauhansopimukseen. Suomi on jo aiemmin Koiviston aikana yksipuolisesti tulkinnut Pariisin rauhansopimuksen eräitä artikloita. Suomen on tulkittava rauhansopimuksen sotaan syyllisyyspykälää uudelleen ja todettava, ettei Suomi ollut sotiin syyllinen, joten ei Suomen johtajia voida tuomita sotaan syyllisinä. Eiväthän he olleet mitään sotarikollisia.
Miksi Suomen presidenttiehdokkaat ovat toimettomia ns. sotasyyllisyysasiassa? Miten Suomen intressiä palvelee se, että Suomea yhä maailmassa pidetään sotaan syyllisenä? Syylisyys-kysymys on suurin este myös Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten palauttamiselle.
On oikeusvaltiolle häpeällistä, että sen pelastaneita sodanaikaisia johtajia pidetään sotiin syyllisinä, eikä kotimaiset johtajat tee mitään asian korjaamiseksi. Pitäisikö tässäkin asiassa idästä tulla vahva aloite, suorastaan ukaasi asian toteuttamiseksi, ennen kuin siihen rohjettaisiin kajota.
^ Takaisin ylös Lisää artikkeleita kirjoittajalta Artikkeli-arkisto
......................................................................
Miehittäjä-Ryssän eli Venäjän Federaationa mainostetun ex-suurlähettiläs rotta Juri Derjabin suomettuneen lehdistömme lemmikkirotta. Eikö ilmiasunsa korreloi taustojensa kera näillä parasiittisilla paskahampaisilla rotillamme?
...................................................................
Ohessa Kalevan 5.11.2005 alkuperäinen Juri Derjabinin juttu ja siinä ohessa olleet Kaleva-lehden kommentit
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfm?j=520077
....................................................................
Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset
Huomio: Mainitsematta on jäänyt, että Juri Derjabin oli myös Neuvostoliiton entinen ja viimeinen suurlähettiläs ( Ylläpidon tarkennus )
Venäjän entinen Suomen-suurlähettiläs Juri Derjabin kumoaa dosentti Hannu Rautkallion ja eurokansanedustaja Lasse Lehtisen juuri julkistetussa kirjassa esittämät väitteet, joiden mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynti olisi noussut suomalaisesta sisäpolitiikasta.
Kalevalle lähettämässään kirjoituksessa Derjabin muistuttaa, että Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä. Derjabin mukaan valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zhdanov korosti, että valvontakomissio olisi voinut ottaa asian omiin käsiinsä, mutta halusi "Suomen edun" vuoksi uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi.
Nimimerkki Juri Komissarovina Neuvostoliiton aikana Suomea opastanut Derjabin on valmis antamaan anteeksi tuomituille. Mutta tuomittujen maineen palauttamiselle hän sanoo ei. Se kun merkitsisi irrottautumista kansainvälisistä sopimuksista, muun muassa Pariisin rauhansopimuksesta.
Derjabin kertoo valvontakomission keränneen suomalaisista arkistoista todisteita marsalkka Mannerheimiä vastaan. Zhdanov määräsi Mannerheimia koskevat asiapaperit luovutettavaksi itselleen. Derjabin arvelee Zhdanovin saaneen Stalinilta kehotuksen olla nostamatta syytettä Mannerheimiä vastaan.
Ilkka Lappalainen
.................................................
Kotimaa 5.11.2005
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520090&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset
Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki
Tietokirja
Lasse Lehtinen, Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät. Sotasyyllisyys uudelleen arvioituna. WSOY 2005
Tohtorit Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio ovat ottaneet tehtäväkseen osoittaa, että alistuminen Neuvostoliiton vaatimuksiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä oli turha virhe.
Laiton ja nöyryyttävä oikeudenkäynti johtui heidän arviossaan lähinnä oikeusministeri Urho Kekkosen pahasta tahdosta ja vallanhalusta sekä pääministeri J. K. Paasikiven lapsellisuudesta.
Rautkallio esitti suunnilleen samat väitteet jo parikymmentä vuotta sitten. Sen tutkimuksen tarkoituksena oli kumota kaikki, mitä olin vähän ainaisemmin kirjoittanut sotasyyllisyyskysymystä käsitelleessä väitöskirjassani. Nyt hän on taluttanut Lehtisen samalle polulle.
Minulla on siis oma lehmä ojassa. Välillämme vallitsee poleeminen suhde. Siitä huolimatta pidän Lehtisen ja Rautkallion kirjaa merkittävänä, osittain jopa hyvänä. He eivät pohjimmiltaan kumoa esittämiäni perusasioita. He vain tulkitsevat ne toisin.
Lehtisellä ja Rautkalliolla on uutta lähdemateriaalia sekä Moskovan että Lontoon arkistoista. Varsinkin valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zdanovin ja generalissimus Josif Stalinin välinen kirjeenvaihto on jännittävää luettavaa.
Zdanov kerjäsi toimintaohjeita, Stalin vaikeni. Valvontakomission mahtava puheenjohtaja jäi yksin ja pelkäsi tekevänsä virheitä, jotka kostautuisivat myöhemmin.
Tästä Lehtinen ja Rautkallio tekevät sen kerrassaan kummallisen johtopäätöksen, että pääministeri Paasikiven ei olisi pitänyt välittää Zdanovin vaatimuksista järjestää oikeudenkäynti sota-ajan johtajia vastaan.
Heidän puoli vuosisataa jälkijättöinen neuvonsa Paasikivelle on, että tämän olisi pitänyt ystävällisesti taputtaa kenraalieverstiä olalle ja sanoa, että täällä noudatetaan vain sellaisia käskyjä, jotka todistettavasti tulevat suoraan Isä Aurinkoiselta.
Lontoon arkistojen merkittävin uusi anti on kirje, jonka mukaan Englannin ulkoministeriö ei vaatinut Suomen sodan aikaisten poliittisten johtajien oikeudenkäyntiä.
Valvontakomission englantilainen osasto sai tämän viestin samaan aikaan kun eduskunnassa taisteltiin sotasyyllisyyslaista. Lehtisen ja Rautkallion johtopäätös tästä on se, että laki säädettiin turhaan.
He eivät kiinnitä huomiota siihen, että kukaan suomalainen ei silloin tiennyt Lontoon antamasta ohjeesta mitään. Lisäksi Englanti oli valvontakomissiossa täysin äänetön yhtiömies.
Joka kerta kun välirauhansopimuksessa mainittiin jokin Suomen velvoite Liittoutuneita kohtaan, sanan "Liittoutuneet" jälkeen oli sulussa sana "Neuvostoliitto". Näin sopimuksessa nimetään myös valvontakomissio.
Lehtinen ja Rautkallio ovat sitä mieltä, että liittoutuneiden elokuussa 1945 tekemän Lontoon sopimus vihollisvaltojen poliittisten johtajien tuomitsemisesta ei millään tavalla voinut koskea Suomea.
He perustelevat kovan väitteensä kuin kuka tahansa asianajaja raastuvanoikeudessa: sopimuksessa ja Nürnbergin tuomioistuimen peruskirjassa ei esiinny sanaa "Suomi", joten sillä ei siis voi olla vaikutusta Suomeen.
He mainitsevat Lontoon sopimuksen ratkaisevimmasta kohdasta vain sen, jossa puhutaan kansainvälisen oikeuden perinteisesti määrittelemistä sotarikoksista. He eivät mainitse siinä esitettyä uutta käsitettä "rikos rauhaa vastaan", jonka tunnusmerkit vastaavat melko tarkkaan sitä, miten toiminnan rangaistavuus määriteltiin Suomen sotasyyllisyyslaissa.
Liittoutuneiden sodan aikaisista suunnitelmista ei ilmene, että Saksan rinnalla taistelleiden maiden johtajia olisi ollut tarkoitus kohdella toisin kuin Saksan johtajia.
Käytännössä suomalaisia kohdeltiin kuitenkin tosiin. Lievemmin.
Molemmilla tekijöillä on omat keppihevosensa. Rautkallion elämäntehtävänä tuntuu olevan osoittaa Kekkosen läpikotainen pahuus. Totta kai Kekkonen käytti hyväkseen taktiset edut, jotka sotasyyllisyyskysymys hänelle tarjosi. Hän ei sentään ollut koko sotasyyllisyysjutun liikkeelle paneva voima. Vasemmiston kuumakallet olivat liikkeellä paljon ennen Kekkosta.
Valvontakomission poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov syötti Paasikivelle ajatuksen taannehtivan lain säätämisestä jo maaliskuussa 1945, paljon ennen kuin Kekkonen ryhtyi sille asialle. Paasikivi alistui ajatukseen vasta elokuussa kun Lontoon sopimus osoitti, että oli pakko.
Lehtisen kotijumala Väinö Tanner saa tässä kirjassa hymistystä yli sen, minkä hän ansaitsi ryhdikkäällä käytöksellään sotasyyllisyysjutussa.
Lehtinen ja Rautkallio ajautuvat laimeahkoon loppupäätelmään. He kysyvät, mitä Stalin olisi tehnyt jos Suomi olisi kieltäytynyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä.
Olisiko hän sanonut irti välirauhansopimuksen? Hyökännyt Porkkalan panssareilla Helsinkiin? Tai miehittänyt maan ja syössyt Suomen sekasortoon, joka olisi lopettanut sotakorvaustoimitukset?
Yhtä hyvä kysymys on: olisiko Stalin tyytynyt pelkkään olankohautukseen jos Suomi olisi ollut ainoa Saksan rinnalla sotinut maa, jonka johtajia ei tuomittu?
Ilmeisesti aika hyvä vastaus tähän on sama kuin Lehtisen ja Rautkallion vastaus omiin kysymyksiinsä: tuskin.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Jukka Tarkka
.................................................
5.11.2005
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520091&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset
Uusi arvio 60 vuoden takaisesta
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotimaisuusaste oli paljon aikaisemmin uskottua korkeampi, korostavat dosentti Hannu Rautkallio ja filosofian tohtori, europarlamentaarikko Lasse Lehtinen torstaina julkistetussa tutkimuksessaan Kansakunnan sijaiskärsijät (Otava.)
Kirjassaan he päätyvät siihen, että aloite perustuslain vastaisen sotasyyllisyyslain säätämiseen tuli silloiselta oikeusministeriltä Urho Kekkoselta eikä valvontakomission johtajalta Andrei Zhdanovilta.
Uuteen tutkimusaineistoon nojaten Zhdanov ei saanut oikeuskäynnin vaatimisesta mitään määräyksiä Neuvostoliiton johtajalta Josef Stalinilta. Zhdanov esiintyi asiassa henkilökohtaisesti ja epävirallisesti.
Kekkonen välitti Zhdanovin kanssa käymistään keskusteluista pääministeri J. K. Paasikivelle muistion, jossa alleviivataan Zhdanovin painostavan oikeudenkäyntiin. Mutta myös Zhdanov lähetti keskusteluistaan Kekkosen kanssa Moskovaan raportin.
Sen mukaan aloite sotasyyllisyyslain säätämisestä oli Kekkosen, joka myös "haamukirjoitti" kommunistien välikysymyksen, joka tuli pääministerille ikävänä yllätyksenä. Paasikivi harasi pitkään oikeudenkäyntiä vastaan, mutta lopulta myös hänet saatiin taivuteltua. Kirjan mukaan myös loppusuoralla vastaan nokitelleet oikeuden jäsenet pakotettiin ratkaisuun erilaisilla verukkeilla.
Kekkosen todetaan tuoneen myös ensimmäisenä esille Risto Rydin ja Väinö Tannerin nimet.
Uusi tulkinta kipeään asiaan
Käsitystä siitä, että valvontakomissio vaati syytettyjä tuomiolle vaalittiin ja vahvistettiin Suomessa Neuvostoliiton aikana. Kirjan mukaan Zhdanov harhautti niin suomalasia kuin brittejäkin.
Tutkijat kumoavat uuteen aineistoon nojaten vääräksi tähän asti uskotun ja uskotellun näkemyksen, että Suomessa sotien jälkeen toiminut liittoutuneiden valvontakomissio olisi ollut oikeudenkäyntivaatimuksessaan yksimielinen.
Kirja avaa uuden näkökulman ja tulkinnan kansaa aikoinaan tyrmistyttäneeseen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Tähänastiset tulkinnat ovat ottaneet huomioon Neuvostoliiton ja sen noudattaman politiikan.
Vallalla oleva sementoitu tulkinta haastoi Lehtisen mukaan katsomaan arkistojen avauduttua asioita uudelleen. Kirjan tekijöiden mukaan kansakunnan omanarvontunnon takia on korkea aika purkaa suomalaisille sysätty sotien syyllisyyden taakka.
Olisiko Stalin sitten sivuuttanut asian olankohautuksella, jos oikeudenkäyntiä ei olisi järjestetty? Tutkijat eivät anna selvää vastausta. Kirja päättyy jossiteltuun.
Pirjo Kukko-Liedes
Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset
Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki
Uusi arvio 60 vuoden takaisesta
Kansakunnan sijaiskärsijät
Kuka: Juri Derjabin
...................................................
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520092&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset
Kaleva Kotimaa 5.11.2005
Kansakunnan sijaiskärsijät
Kuusi vuosikymmentä sitten 15. marraskuuta 1945 Säätytalossa aloitettiin oikeudenkäynti, jossa syytettyinä olivat ne, jotka olivat vieneet Suomen Hitlerin Saksan rinnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tänä päivänä yhä useammat Suomessa kannattavat oikeudenkäynnin tulosten asettamista kyseenalaisiksi. Vielä useammat ovat sitä mieltä, ettei oikeudenkäyntiin ollut mitään painavia syitä ja että tuomiot on syytä mitätöidä ja palauttaa "kansakunnan sijaiskärsijöinä" tuomituille heidän maineensa.
On kuitenkin syytä muistaa, että 19. syyskuuta 1944 Suomen, Neuvostoliiton ja kaikkia Suomen kanssa sodassa olleita YK:n jäsenvaltioita edustaneen Iso-Britannian hallitusten kesken solmitun välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan Suomen hallitus sitoutui rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä. Samassa yhteydessä on syytä mainita myös Lontoossa 8. elokuuta solmittu sopimus, jossa Yhdysvaltain, Iso-Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton hallitukset sopivat kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perustamisesta.
Komissio halusi Suomen tuomitsevan johtajansa
Lontoon sopimuksen hyväksymisen jälkeen liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov sanoi presidentti Juho Kusti Paasikiven kanssa käymässään keskustelussa, että sodasta vastuussa olevien rankaisemiseen liittyvän kysymyksen pitäisi neuvostohallituksen mielestä osoittaa, "että Suomen kansa täydellisesti hylkää entisen politiikan, tuomitsee tämän politiikan johtajat ja on valmis astumaan uuden politiikan tielle". Näin Zhdanov korosti, että valvontakomissio olisi voinut ottaa asian omiinkin käsiinsä, mutta halusi Suomen edun takia uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi.
Pitkään epäröinyt Paasikivi joutui lopulta suostumaan oikeudenkäynnin järjestämiseen. Suomen eduskunta hyväksyi ylivoimaisella enemmistöllä erityislain, joka loi oikeudenkäynnille sen vaatimat kansalliset juridiset edellytykset ja jota kommunistien ja "rauhanopposition" edustajat olivat esittäneet.
Oikeus julisti tuomionsa 21. helmikuuta 1946. Vankilatuomiot (2-10 vuotta) langetettiin kahdeksalle sodanaikaiselle poliitikolle, joiden joukossa olivat muiden muassa entinen presidentti Risto Ryti, entiset pääministerit J. W. Rangell ja Edwin Linkomies sekä ministerit Väinö Tanner ja Henrik Ramsay.
Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnistä poiketen suomalaispoliitikot määriteltiin "sotasyyllisiksi" eikä heitä syytetty sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan. Myös rangaistusten muoto ja ehdot olivat huomattavasti lievemmät kuin muiden Saksan rinnalla sotaan osallistuneiden maiden kohdalla.
Moni on ihmetellyt, miksi Suomen armeijan ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim ei joutunut oikeuden eteen. Mannerheim antoi kesäkuussa 1941 tunnetun päiväkäskynsä, minkä lisäksi hän määritteli Suomen Saksan rinnalla käymän sodan perustavoitteet, joihin kuului "menetettyjen alueiden" takaisinsaamisen lisäksi osallistuminen hyökkäykseen Leningradia vastaan sekä Neuvosto-Karjalan pääosien valtaaminen. Neuvosto-Karjalassa toteutettiin sittemmin ankaraa miehityspolitiikkaa.
Olen sitä mieltä, että Stalinilla oli päärooli siinä, ettei Mannerheim joutunut oikeuden eteen. Näinä vuosina valvontakomissiossa työskennellyt Stefan Smirnov kirjoittaa vuonna 1996 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan "Tornin miehet", että komission väki keräsi suomalaisista arkistoista painavia todisteita siitä, että Mannerheim oli syyllinen siinä missä Rytikin, mutta Zhdanov kuitenkin määräsi ne jätettäväksi vain hänen haltuunsa.
Myöhemmin hän sai kehotuksen (todennäköisesti suoraan Stalinilta) ilmoittaa Mannerheimille, että Moskova "ottaen huomioon hänen ansionsa sodan lopettamiseen johtaneissa vaiheissa" (välirauhansopimuksen solmiminen syyskuussa 1945) ei aio millään tavalla vetää häntä mukaan oikeudenkäyntiin. Mannerheimille tarjottiin tilaisuus erota presidentin virasta ja siirtyä Sveitsiin ennen oikeudenkäynnin alkamista.
Sotasyyllisiksi tuomituille voidaan antaa anteeksi
Onko tullut aika antaa sotasyyllisinä tuomituille anteeksi ja palauttaa heidän maineensa? En kiistä, etteikö tuomituille voisi antaa anteeksi, sillä heitä ei syytetty sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan (vuonna 1969 allekirjoitetun sopimuksen mukaan nämä rikokset eivät vanhene). Muiden syytteiden osalta he ovat suorittaneet rangaistuksensa.
Heidän maineensa palauttaminen olisi kuitenkin perusteetonta. Maineen palauttaminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että teot, joista tuomiot on annettu, eivät juridisesti katsoen olisikaan tapahtuneet tai että oikeudenkäynnissä annetut tuomiot eivät olisikaan perustuneet sillä hetkellä voimassa olleisiin lakeihin. Vuonna 1946 kumpikaan näistä asioista ei pitänyt paikkaansa.
Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tuomitut suomalaiset olivat syyllisiä Suomen viemiseen hyökkäyssotaan natsi-Saksan rinnalla (vaikka myöhemmin monet virallisetkin tahot Suomessa ovat vakuuttaneet, että kysymyksessä oli "erillissota" tai "jatkosota"). He olivat mukana tämän sodan suunnittelussa, valmistelussa, aloittamisessa ja johtamisessa.
Näin he olivat rikkoneet ainakin yhtä kansainvälistä sopimusta eli 12. maaliskuuta 1940 allekirjoitettua Moskovan rauhansopimusta. Sen kolmannen artiklan nojalla Suomi sitoutui pidättäytymään kaikista hyökkäysluontoisista toimista Neuvostoliittoa vastaan ja olemaan liittymättä ja osallistumatta sitä vastaan suunnattuihin liittoutumiin.
Toisin sanoen tuomitut olivat syyllisiä tekoihin, joista langetettavat rangaistukset määriteltiin täsmällisesti Potsdamin julistukseen perustuvassa Lontoon sopimuksessa elokuussa 1945. Vuonna 1946 tällä sopimuksella oli kansainvälisen lain voima riippumatta siitä, miten asian laita on tänä päivänä.
Nämä rikokset eivät kuitenkaan olleet rikoksia pelkästään kansainvälisen lain nojalla. Suomen ylin poliittinen päättävä elin eli eduskunta hyväksyi Moskovan rauhan, joten siitä tuli maassa lainvoimainen. Tätä lakia vastaan rikottiin, kun Suomi liittyi hyökkäyssotaan natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan.
Jatkosota ei ollut tarpeellinen Suomelle
Kun lakia aletaan rikkoa, se rajoittuu harvoin pelkästään yhden lain rikkomiseen, vaan koskee yleensä useampia. Näin kävi tässäkin tapauksessa. Mannerheimilla sen paremmin kuin Rytilläkään ei ollut mitään Suomen perustuslakiin nojautuvaa oikeutta tehdä maata sitova päätös sotaan osallistumisesta.
Kävelemällä eduskunnan yli Ryti, Mannerheim ja muut rikkoivat kansainvälisen lain lisäksi myös Suomen kansallisia laillisuusperiaatteita. Kansallisen oikeuden kannalta parlamentin hyväksymällä sotasyyllisyyslailla ei puolestaan ollut muuta tarkoitusta kuin rangaista maan voimassaolevia lakeja rikkoneita henkilöitä.
Yhä useammat Suomessa yrittävät esittää Säätytalon oikeudenkäynnissä tuomitut "uhreina" tai "koko kansan sijaiskärsijöinä". Tavatessaan tuomittujen perheitä joulukuussa 1997 presidentti Martti Ahtisaari totesi: "Suomen kansa on aina tiennyt, etteivät tuomitut olleet syyllisiä. He ja heidän perheensä ovat joutuneet maksamaan itsenäisyydestämme omakohtaisesti enemmän kuin moni muu."
Pro-Karelia -liike ja Karjala-Klubi hyväksyivät seminaarissaan päätöslauselman, johon useat suomalaiset julkisuuden henkilöt, sotilaat ja tutkijat yhtyivät. Päätöslauselmassa kehotetaan tasavallan presidenttiä, hallitusta, eduskuntaa ja oikeusviranomaisia ryhtymään välittömästi toimenpiteisiin sen aikaansaamiseksi, että epäoikeudenmukaiset tuomiot mitätöitäisiin, tuomituille palautettaisiin heidän kunniansa ja heidän vahinkoa kärsineille omaisilleen suoritettaisiin korvauksia. Kysymyksessä olisi siis täydellinen maineenpalautus.
Tällä korostetaan, että kun tuomiot julistettiin, tuomiolla oli samalla koko Suomi. Tästä asiasta kirjoittavat myös Hannu Rautakallio ja Lasse Lehtinen juuri ilmestyneessä kirjassaan "Kansakunnan sijaiskärsijät".
Jokaisella on toki oikeus katsoa, että joku toinen on kärsinyt hänen puolestaan. Se on omantunnonkysymys. Paljon kuitenkin riippuu konkreettisesta tilanteesta. On mahdollista pitää kaikkia vuosien 1941-44 sodassa kaatuneita neuvostosotilaita koko neuvostokansan puolesta kärsineinä uhreina, kun taas talvisodassa kaatuneiden tilanne on toisenlainen. He eivät kärsineet kansakunnan puolesta, vaan niiden takia, jotka olivat päästäneet tämän sodan valloilleen. Sama tilanne koskee myös Suomea. Suomen edun kannalta asiaa tarkastellen kesäkuussa 1941 aloitettu sota ei ollut kansalle tarpeellinen.
Tuomitut eivät koskaan menettänet kunniaansa
Propagandakeskuksessa sodan aikana palvellut Olavi Paavolainen kuvailee päiväkirjoissaan mielialoja, joita suomalaisten sotilaiden keskuudessa vallitsi ennen rintamalle joutumista. Hän kirjoittaa, että tavallisten suomalaisten oli vaikea ymmärtää tämän sodan tarkoitusta, sillä heille se oli "herrojen sota".
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan entinen puheenjohtaja Väinö Voionmaa puolestaan kirjoittaa kirjassaan "Kuriiripostia", että sotilaat eivät tienneet, minkä puolesta heidät lähetettiin sotaan. Tässä yhteydessä voi myös viitata Väinö Linnan "Tuntemattomaan sotilaaseen", jonka kuvausten todenmukaisuutta kukaan ei aseta kyseenalaiseksi.
Koska tämä sota ei ollut Suomen kansan kannalta tarpeellinen, nimenomaan kansa kärsi "herrojen" takia, jotka olivat kannattaneet maan viemistä sotaan, kun taas jälkimmäiset eivät olleet niitä, jotka kärsivät kansan puolesta.
Joku voi olla sitä mieltä, että olisi loukkaavaa ehdottaa tuomittujen kunnian palauttamista, eiväthän he koskaan edes menettäneet kunniaansa. Tällaisella näkemyksellä on olemassaolon oikeus, ja tässäkin asiassa suomalaisilla itsellään on sanansa sanottavana. Sekä Ryti että Tanner on muuten haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, jolla myös Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen lepäävät.
Tuomioiden mitätöinti on paljon vaikeampi kysymys eikä se koske pelkästään suomalaisia, vaan siihen liittyy laajempia kansainvälisiä juridisia ja poliittisia yhteyksiä. Se merkitsisi irrottautumista useista kansainvälisistä sopimuksista, kuten vuoden 1944 aseleposopimuksesta, vuoden 1945 Lontoon sopimuksesta sekä YK:n yleiskokouksen päätöslauselmista, jotka koskevat rikoksia rauhaa vastaan.
Se merkitsisi myös irrottautumista vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksesta, jossa nimenomaan sitouduttiin kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin niiden vangitsemiseksi ja oikeuden eteen saattamiseksi, jotka ovat syyllistyneet sotarikoksiin tai rikoksiin rauhaa tai ihmisyyttä vastaan.
Tässä tapauksessa pitäisi mitätöidä myös Suomen eduskunnan vuonna 1945 hyväksymä laki, mikä puolestaan nostaisi esille kysymyksen niiden vastuusta, jotka olivat lakiasiassa aloitteellisia samoin kuin niiden, jotka hyväksyivät lain. Lisäksi se koskisi myös niitä, jotka panivat kyseisen lain täytäntöön ja julistivat tuomiot.
On syytä muistaa Paasikiven sanat: "Meidän kansamme rakastaa mielenosoitus- ja ulkonäköpolitiikkaa eikä ajattele, mitä todellista reaalista hyötyä toimenpide meille tuottaa. "
Juri Derjabin
..........................................................
Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset
Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki
Uusi arvio 60 vuoden takaisesta
Kansakunnan sijaiskärsijät
Kuka: Juri Derjabin
...................................................................
HS julkaisi STT:n masinoimat Suomisyöjä ja KGB-upseeri Juri Derjabin ammattivalehtelijakommentit ilman oikaisua ainoasta sotasyyllisestä eli Sovjet-Ryssästä
http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/tuoreet/artikkeli/Derjabin+Suomen+oli+pakko+tuomita+sotasyylliset/1101981529101
Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset
Julkaistu 8:34 5.11.2005
Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset Juri Derjabin
Oulu. Venäjän entisen Suomen-suurlähettilään Juri Derjabinin mielestä Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset vuonna 1946. Sanomalehti Kalevaan lähettämässään artikkelissa Juri Derjabin muistuttaa, että Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä.
Näin hän tyrmää dosentti Hannu Rautkallion ja filosofian tohtori, europarlamentaarikko Lasse Lehtisen väitteet sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotikutoisuudesta.
"Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov korosti, että komissio olisi voinut ottaa asian omiinkin käsiinsä, mutta halusi Suomen edun takia uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi", Derjabin kirjoittaa lauantain Kalevassa.
Hän arvelee Stalinin vaikuttaneen siihen, ettei marsalkka Mannerheim joutunut oikeuteen. Näin siitä huolimatta, että Mannerheim määritteli Derjabinin mukaan Suomen Saksan rinnalla käymän sodan perustavoitteet.
"Niihin kuului Suomen talvisodassa Neuvostoliitolle menettämien alueiden palautuksen lisäksi osallistuminen hyökkäykseen Leningradia vastaan sekä Neuvosto-Karjalan huomattavan osan valtaaminen", Derjabin toteaa.
Hänen mielestään sotasyyllisinä tuomituille voisi antaa anteeksi, mutta heidän tuomioidensa mitätöinti olisi kuitenkin paljon vaikeampi kysymys. Se kun merkitsisi Derjabinin mukaan irrottautumista monista kansainvälisistä sopimuksista, muun muassa vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksesta.
Juri Derjabin tunnettiin aikanaan Suomessa myös nimimerkillä Juri Komissarov.
STT
..........................................................................................................................................................
Kertomatta on jäänyt ... mistä muusta tämä Juri Derjabin tunnettiin Suomessa ollessaan.
Asioihin on tulossa lisävalaistusta: ) Petsamo, Salla, Kuusamo, Karjala, Suomenlahden saaret teitä ei unohdeta, vaikka naapurimme likakaivosta ammennettaisiin vaikka mitä ryssänpaskaa Juri Derjabinin paskamontusta ( KGB:n perinteen jatkajasta ).
Suur-Suomi r.y. pj. Seppo Lehto vaatii hallituksen, presidentin ja eduskunnan vaativan virallista selvitystä miehittäjä-Ryssän Juri Derjabinin KGB-valheista
Odotamme ilmavoimiemme ja maanpuolustuksemme operatiivisen ja strategisen johdon eli esikuntien protestoivan ankarasti miehittäjä-Ryssän Juri Derjabinin valheisiin sotasyyllisyyksistä
Suur-Suomi r.y:n pj. Seppo Lehto vaatii ja kysyy:Presidentti-instituutin ja maamme virallisten edustuksellisten organisaatioiden kuuluu oikaista miehittäjä-Ryssän entisille ja nykyisille edustajille aina kun nämä valehtelevat.
Miksi näin ei ole tapahtunut? Sitooko Stasi-listalla ( = KGB ) olevien kokoomus-, sdp-, vasemmistoliittolais-, keskustalaispoliitikkojen ymv:ien virkamiestemme nimien kiristyssuhde suut suppuun vielä pitkälle tulevaisuuteenkin suhteessa miehittäjäämme Venäjän Federaatioon eli kansanomaisesti miehittäjä-Ryssäämme?
Miksi presidentti Tarja Halonen ja presidenttiehdokkaat Sauli Niinistö, Matti Vanhanen, Timo Soini eivät ole oikaisseet julkisesti Juri Derjabinin kuppasia KGB-valheita?
Miehittäjä-Ryssän kuppanen parasiitti- ja syöpäsolu Juri Derjabin saa esittää valheitaan ilman oikaisuja HS:ssa ja julkisuudessa - Miksi virallinen Suomi ja presidentti Tarja Halonen ja / tai valtioneuvosto anna huutia eli palautetta Juri Derjabinin patologisille valheille ja stalinistisille historian tulkinnoille eli virallista torjuntaamme näille edelleen esitetyille perättömille miehittäjäraiskaajamme ja miehittäjämurhaajamme Ryssän tulkinnoille?
Miehittäjä-Ryssän ex-suurlähettiläs parasiitti ja sovjet-rikollinen Juri Derjabin saa vapaasti levittää stalinistisia Ryssän sotarikoksia peitteleviä valheitaan. Mistä virkamiehillemme maksetaan palkkaa, kun eivät julkisesti torju tuon tunnetun Ryssän sotarikoksia peittelevän KGB-parasiitin valheita?
Onneksi Prokarelia on ottanut asiaan kantaa, kiitos teille!
Ystävällisesti tamperelainen Seppo Lehto Isänmaan Asialla r.y. Tampere
05.11.2005
ProKarelia http://prokarelia.net/fi/?x=artikkeli&article_id=730&author=10
SOTASYYLLISYYS LOPULTA PURETTAVA
Juri Komissarov eli Juri Derjabin ottaa Kalevassa esiin ns. sotasyyllisyysasian. Hänen mielestään Suomen oli välirauhansopimuksen perusteella rangaistava sodasta vastuussa olevia. Hän ei siten yhdy dosentti Hannu Rautkallion ja MEP, tohtori Lasse Lehtisen väitteisiin ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotimaisuudesta.
Olennainen kysymys ns. sotasyyllisyysasiassa on se, kuka tai ketkä olivat sotaan syyllisiä ja tuomittiinko oikeat syylliset Suomen perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Suomen kansa oli valinnut johtajansa perustuslain mukaisesti. Samoin sotaan liittyvät päätökset tehtiin perustuslain mukaisesti.
Kysymyksenasettelu siten kuuluu, oliko Suomen kansa syyllinen sotaan vai joku muu taho. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939 valloitusperustein. Sen vuoksi Kansainliitto erotti sen jäsenyydestään. Sodan aloittamisen teki mahdolliseksi Neuvostoliiton ja Saksan välinen Molotov-Ribbentrop –sopimus lisäpöytäkirjoineen. Toinen todennäköinen sodan mahdollistaja oli Stalin-Churchill –sopimus 15.10.1939.
Suomi ei ollut sodan aloittaja, ei edes sen provosoija. Stalinin johtama NL oli yksin syyllinen sodan aloittamiseen ja myöskin jatkosodan syntymiseen. Sotasyyllisinä tulee siten tuomita Stalin ja hänen lähimmät apurinsa.
Keskeisin kysymys ei ole se, olivatko ns. sotasyyllisyystuomiot kotikutoista tai neuvostopainostusta. Niiden lähtökohtana joka tapauksessa oli sama lähde: Stalin ja hänen valtakuntansa. NL:lle ja länsiliittoutuneille voidaan sälyttää täysi vastuu sotaan syyllisten tuomitsemisen vaatimuksesta Pariisin rauhansopimuksessa vastoin totuutta ja tiedossa olevia faktoja.
Mikä oli Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden motivaatio siihen, että Suomen johtajat tulisi tuomita sotaan syyllisinä? NL:n motivaationa oli oman sotasyyllisyyden ja hyökkäyssodan vastuun häivyttäminen ja käsittämättömän suurten sotakorvausten vaatimismahdollisuus. Lännen intressissä oli mm. NL:lle annetun valtavan lend-lease –avun tekeminen jollakin tavoin oikeutetuksi.
Jopa Derjabin on valmis antamaan anteeksi ns. sotasyyllisille. Ei syyttömille tarvitse antaa anteeksi. Mutta heidän väärät tuomionsa tulee purkaa. Sotasyyllisyyslaki tehtiin perustuslain vastaisessa järjestyksessä, ei se siten ole voinut edes olla Suomen perustuslain mukainen.
Derjabin antaa viitteen siitä, miten purkuasiassa asiassa tulee edetä viittaamalla mm. Pariisin rauhansopimukseen. Suomi on jo aiemmin Koiviston aikana yksipuolisesti tulkinnut Pariisin rauhansopimuksen eräitä artikloita. Suomen on tulkittava rauhansopimuksen sotaan syyllisyyspykälää uudelleen ja todettava, ettei Suomi ollut sotiin syyllinen, joten ei Suomen johtajia voida tuomita sotaan syyllisinä. Eiväthän he olleet mitään sotarikollisia.
Miksi Suomen presidenttiehdokkaat ovat toimettomia ns. sotasyyllisyysasiassa? Miten Suomen intressiä palvelee se, että Suomea yhä maailmassa pidetään sotaan syyllisenä? Syylisyys-kysymys on suurin este myös Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten palauttamiselle.
On oikeusvaltiolle häpeällistä, että sen pelastaneita sodanaikaisia johtajia pidetään sotiin syyllisinä, eikä kotimaiset johtajat tee mitään asian korjaamiseksi. Pitäisikö tässäkin asiassa idästä tulla vahva aloite, suorastaan ukaasi asian toteuttamiseksi, ennen kuin siihen rohjettaisiin kajota.
^ Takaisin ylös Lisää artikkeleita kirjoittajalta Artikkeli-arkisto
......................................................................
Miehittäjä-Ryssän eli Venäjän Federaationa mainostetun ex-suurlähettiläs rotta Juri Derjabin suomettuneen lehdistömme lemmikkirotta. Eikö ilmiasunsa korreloi taustojensa kera näillä parasiittisilla paskahampaisilla rotillamme?
...................................................................
Ohessa Kalevan 5.11.2005 alkuperäinen Juri Derjabinin juttu ja siinä ohessa olleet Kaleva-lehden kommentit
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfm?j=520077
....................................................................
Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset
Huomio: Mainitsematta on jäänyt, että Juri Derjabin oli myös Neuvostoliiton entinen ja viimeinen suurlähettiläs ( Ylläpidon tarkennus )
Venäjän entinen Suomen-suurlähettiläs Juri Derjabin kumoaa dosentti Hannu Rautkallion ja eurokansanedustaja Lasse Lehtisen juuri julkistetussa kirjassa esittämät väitteet, joiden mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynti olisi noussut suomalaisesta sisäpolitiikasta.
Kalevalle lähettämässään kirjoituksessa Derjabin muistuttaa, että Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä. Derjabin mukaan valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zhdanov korosti, että valvontakomissio olisi voinut ottaa asian omiin käsiinsä, mutta halusi "Suomen edun" vuoksi uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi.
Nimimerkki Juri Komissarovina Neuvostoliiton aikana Suomea opastanut Derjabin on valmis antamaan anteeksi tuomituille. Mutta tuomittujen maineen palauttamiselle hän sanoo ei. Se kun merkitsisi irrottautumista kansainvälisistä sopimuksista, muun muassa Pariisin rauhansopimuksesta.
Derjabin kertoo valvontakomission keränneen suomalaisista arkistoista todisteita marsalkka Mannerheimiä vastaan. Zhdanov määräsi Mannerheimia koskevat asiapaperit luovutettavaksi itselleen. Derjabin arvelee Zhdanovin saaneen Stalinilta kehotuksen olla nostamatta syytettä Mannerheimiä vastaan.
Ilkka Lappalainen
.................................................
Kotimaa 5.11.2005
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520090&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset
Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki
Tietokirja
Lasse Lehtinen, Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät. Sotasyyllisyys uudelleen arvioituna. WSOY 2005
Tohtorit Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio ovat ottaneet tehtäväkseen osoittaa, että alistuminen Neuvostoliiton vaatimuksiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä oli turha virhe.
Laiton ja nöyryyttävä oikeudenkäynti johtui heidän arviossaan lähinnä oikeusministeri Urho Kekkosen pahasta tahdosta ja vallanhalusta sekä pääministeri J. K. Paasikiven lapsellisuudesta.
Rautkallio esitti suunnilleen samat väitteet jo parikymmentä vuotta sitten. Sen tutkimuksen tarkoituksena oli kumota kaikki, mitä olin vähän ainaisemmin kirjoittanut sotasyyllisyyskysymystä käsitelleessä väitöskirjassani. Nyt hän on taluttanut Lehtisen samalle polulle.
Minulla on siis oma lehmä ojassa. Välillämme vallitsee poleeminen suhde. Siitä huolimatta pidän Lehtisen ja Rautkallion kirjaa merkittävänä, osittain jopa hyvänä. He eivät pohjimmiltaan kumoa esittämiäni perusasioita. He vain tulkitsevat ne toisin.
Lehtisellä ja Rautkalliolla on uutta lähdemateriaalia sekä Moskovan että Lontoon arkistoista. Varsinkin valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zdanovin ja generalissimus Josif Stalinin välinen kirjeenvaihto on jännittävää luettavaa.
Zdanov kerjäsi toimintaohjeita, Stalin vaikeni. Valvontakomission mahtava puheenjohtaja jäi yksin ja pelkäsi tekevänsä virheitä, jotka kostautuisivat myöhemmin.
Tästä Lehtinen ja Rautkallio tekevät sen kerrassaan kummallisen johtopäätöksen, että pääministeri Paasikiven ei olisi pitänyt välittää Zdanovin vaatimuksista järjestää oikeudenkäynti sota-ajan johtajia vastaan.
Heidän puoli vuosisataa jälkijättöinen neuvonsa Paasikivelle on, että tämän olisi pitänyt ystävällisesti taputtaa kenraalieverstiä olalle ja sanoa, että täällä noudatetaan vain sellaisia käskyjä, jotka todistettavasti tulevat suoraan Isä Aurinkoiselta.
Lontoon arkistojen merkittävin uusi anti on kirje, jonka mukaan Englannin ulkoministeriö ei vaatinut Suomen sodan aikaisten poliittisten johtajien oikeudenkäyntiä.
Valvontakomission englantilainen osasto sai tämän viestin samaan aikaan kun eduskunnassa taisteltiin sotasyyllisyyslaista. Lehtisen ja Rautkallion johtopäätös tästä on se, että laki säädettiin turhaan.
He eivät kiinnitä huomiota siihen, että kukaan suomalainen ei silloin tiennyt Lontoon antamasta ohjeesta mitään. Lisäksi Englanti oli valvontakomissiossa täysin äänetön yhtiömies.
Joka kerta kun välirauhansopimuksessa mainittiin jokin Suomen velvoite Liittoutuneita kohtaan, sanan "Liittoutuneet" jälkeen oli sulussa sana "Neuvostoliitto". Näin sopimuksessa nimetään myös valvontakomissio.
Lehtinen ja Rautkallio ovat sitä mieltä, että liittoutuneiden elokuussa 1945 tekemän Lontoon sopimus vihollisvaltojen poliittisten johtajien tuomitsemisesta ei millään tavalla voinut koskea Suomea.
He perustelevat kovan väitteensä kuin kuka tahansa asianajaja raastuvanoikeudessa: sopimuksessa ja Nürnbergin tuomioistuimen peruskirjassa ei esiinny sanaa "Suomi", joten sillä ei siis voi olla vaikutusta Suomeen.
He mainitsevat Lontoon sopimuksen ratkaisevimmasta kohdasta vain sen, jossa puhutaan kansainvälisen oikeuden perinteisesti määrittelemistä sotarikoksista. He eivät mainitse siinä esitettyä uutta käsitettä "rikos rauhaa vastaan", jonka tunnusmerkit vastaavat melko tarkkaan sitä, miten toiminnan rangaistavuus määriteltiin Suomen sotasyyllisyyslaissa.
Liittoutuneiden sodan aikaisista suunnitelmista ei ilmene, että Saksan rinnalla taistelleiden maiden johtajia olisi ollut tarkoitus kohdella toisin kuin Saksan johtajia.
Käytännössä suomalaisia kohdeltiin kuitenkin tosiin. Lievemmin.
Molemmilla tekijöillä on omat keppihevosensa. Rautkallion elämäntehtävänä tuntuu olevan osoittaa Kekkosen läpikotainen pahuus. Totta kai Kekkonen käytti hyväkseen taktiset edut, jotka sotasyyllisyyskysymys hänelle tarjosi. Hän ei sentään ollut koko sotasyyllisyysjutun liikkeelle paneva voima. Vasemmiston kuumakallet olivat liikkeellä paljon ennen Kekkosta.
Valvontakomission poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov syötti Paasikivelle ajatuksen taannehtivan lain säätämisestä jo maaliskuussa 1945, paljon ennen kuin Kekkonen ryhtyi sille asialle. Paasikivi alistui ajatukseen vasta elokuussa kun Lontoon sopimus osoitti, että oli pakko.
Lehtisen kotijumala Väinö Tanner saa tässä kirjassa hymistystä yli sen, minkä hän ansaitsi ryhdikkäällä käytöksellään sotasyyllisyysjutussa.
Lehtinen ja Rautkallio ajautuvat laimeahkoon loppupäätelmään. He kysyvät, mitä Stalin olisi tehnyt jos Suomi olisi kieltäytynyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä.
Olisiko hän sanonut irti välirauhansopimuksen? Hyökännyt Porkkalan panssareilla Helsinkiin? Tai miehittänyt maan ja syössyt Suomen sekasortoon, joka olisi lopettanut sotakorvaustoimitukset?
Yhtä hyvä kysymys on: olisiko Stalin tyytynyt pelkkään olankohautukseen jos Suomi olisi ollut ainoa Saksan rinnalla sotinut maa, jonka johtajia ei tuomittu?
Ilmeisesti aika hyvä vastaus tähän on sama kuin Lehtisen ja Rautkallion vastaus omiin kysymyksiinsä: tuskin.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Jukka Tarkka
.................................................
5.11.2005
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520091&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset
Uusi arvio 60 vuoden takaisesta
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotimaisuusaste oli paljon aikaisemmin uskottua korkeampi, korostavat dosentti Hannu Rautkallio ja filosofian tohtori, europarlamentaarikko Lasse Lehtinen torstaina julkistetussa tutkimuksessaan Kansakunnan sijaiskärsijät (Otava.)
Kirjassaan he päätyvät siihen, että aloite perustuslain vastaisen sotasyyllisyyslain säätämiseen tuli silloiselta oikeusministeriltä Urho Kekkoselta eikä valvontakomission johtajalta Andrei Zhdanovilta.
Uuteen tutkimusaineistoon nojaten Zhdanov ei saanut oikeuskäynnin vaatimisesta mitään määräyksiä Neuvostoliiton johtajalta Josef Stalinilta. Zhdanov esiintyi asiassa henkilökohtaisesti ja epävirallisesti.
Kekkonen välitti Zhdanovin kanssa käymistään keskusteluista pääministeri J. K. Paasikivelle muistion, jossa alleviivataan Zhdanovin painostavan oikeudenkäyntiin. Mutta myös Zhdanov lähetti keskusteluistaan Kekkosen kanssa Moskovaan raportin.
Sen mukaan aloite sotasyyllisyyslain säätämisestä oli Kekkosen, joka myös "haamukirjoitti" kommunistien välikysymyksen, joka tuli pääministerille ikävänä yllätyksenä. Paasikivi harasi pitkään oikeudenkäyntiä vastaan, mutta lopulta myös hänet saatiin taivuteltua. Kirjan mukaan myös loppusuoralla vastaan nokitelleet oikeuden jäsenet pakotettiin ratkaisuun erilaisilla verukkeilla.
Kekkosen todetaan tuoneen myös ensimmäisenä esille Risto Rydin ja Väinö Tannerin nimet.
Uusi tulkinta kipeään asiaan
Käsitystä siitä, että valvontakomissio vaati syytettyjä tuomiolle vaalittiin ja vahvistettiin Suomessa Neuvostoliiton aikana. Kirjan mukaan Zhdanov harhautti niin suomalasia kuin brittejäkin.
Tutkijat kumoavat uuteen aineistoon nojaten vääräksi tähän asti uskotun ja uskotellun näkemyksen, että Suomessa sotien jälkeen toiminut liittoutuneiden valvontakomissio olisi ollut oikeudenkäyntivaatimuksessaan yksimielinen.
Kirja avaa uuden näkökulman ja tulkinnan kansaa aikoinaan tyrmistyttäneeseen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Tähänastiset tulkinnat ovat ottaneet huomioon Neuvostoliiton ja sen noudattaman politiikan.
Vallalla oleva sementoitu tulkinta haastoi Lehtisen mukaan katsomaan arkistojen avauduttua asioita uudelleen. Kirjan tekijöiden mukaan kansakunnan omanarvontunnon takia on korkea aika purkaa suomalaisille sysätty sotien syyllisyyden taakka.
Olisiko Stalin sitten sivuuttanut asian olankohautuksella, jos oikeudenkäyntiä ei olisi järjestetty? Tutkijat eivät anna selvää vastausta. Kirja päättyy jossiteltuun.
Pirjo Kukko-Liedes
Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset
Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki
Uusi arvio 60 vuoden takaisesta
Kansakunnan sijaiskärsijät
Kuka: Juri Derjabin
...................................................
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfml?j=520092&nocache=1&pluspluskok=1&refj=520077&refo=Juri%20Derjabin%3A%20Suomen%20oli%20pakko%20tuomita%20sotasyylliset
Kaleva Kotimaa 5.11.2005
Kansakunnan sijaiskärsijät
Kuusi vuosikymmentä sitten 15. marraskuuta 1945 Säätytalossa aloitettiin oikeudenkäynti, jossa syytettyinä olivat ne, jotka olivat vieneet Suomen Hitlerin Saksan rinnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tänä päivänä yhä useammat Suomessa kannattavat oikeudenkäynnin tulosten asettamista kyseenalaisiksi. Vielä useammat ovat sitä mieltä, ettei oikeudenkäyntiin ollut mitään painavia syitä ja että tuomiot on syytä mitätöidä ja palauttaa "kansakunnan sijaiskärsijöinä" tuomituille heidän maineensa.
On kuitenkin syytä muistaa, että 19. syyskuuta 1944 Suomen, Neuvostoliiton ja kaikkia Suomen kanssa sodassa olleita YK:n jäsenvaltioita edustaneen Iso-Britannian hallitusten kesken solmitun välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan Suomen hallitus sitoutui rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä. Samassa yhteydessä on syytä mainita myös Lontoossa 8. elokuuta solmittu sopimus, jossa Yhdysvaltain, Iso-Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton hallitukset sopivat kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perustamisesta.
Komissio halusi Suomen tuomitsevan johtajansa
Lontoon sopimuksen hyväksymisen jälkeen liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov sanoi presidentti Juho Kusti Paasikiven kanssa käymässään keskustelussa, että sodasta vastuussa olevien rankaisemiseen liittyvän kysymyksen pitäisi neuvostohallituksen mielestä osoittaa, "että Suomen kansa täydellisesti hylkää entisen politiikan, tuomitsee tämän politiikan johtajat ja on valmis astumaan uuden politiikan tielle". Näin Zhdanov korosti, että valvontakomissio olisi voinut ottaa asian omiinkin käsiinsä, mutta halusi Suomen edun takia uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi.
Pitkään epäröinyt Paasikivi joutui lopulta suostumaan oikeudenkäynnin järjestämiseen. Suomen eduskunta hyväksyi ylivoimaisella enemmistöllä erityislain, joka loi oikeudenkäynnille sen vaatimat kansalliset juridiset edellytykset ja jota kommunistien ja "rauhanopposition" edustajat olivat esittäneet.
Oikeus julisti tuomionsa 21. helmikuuta 1946. Vankilatuomiot (2-10 vuotta) langetettiin kahdeksalle sodanaikaiselle poliitikolle, joiden joukossa olivat muiden muassa entinen presidentti Risto Ryti, entiset pääministerit J. W. Rangell ja Edwin Linkomies sekä ministerit Väinö Tanner ja Henrik Ramsay.
Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnistä poiketen suomalaispoliitikot määriteltiin "sotasyyllisiksi" eikä heitä syytetty sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan. Myös rangaistusten muoto ja ehdot olivat huomattavasti lievemmät kuin muiden Saksan rinnalla sotaan osallistuneiden maiden kohdalla.
Moni on ihmetellyt, miksi Suomen armeijan ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim ei joutunut oikeuden eteen. Mannerheim antoi kesäkuussa 1941 tunnetun päiväkäskynsä, minkä lisäksi hän määritteli Suomen Saksan rinnalla käymän sodan perustavoitteet, joihin kuului "menetettyjen alueiden" takaisinsaamisen lisäksi osallistuminen hyökkäykseen Leningradia vastaan sekä Neuvosto-Karjalan pääosien valtaaminen. Neuvosto-Karjalassa toteutettiin sittemmin ankaraa miehityspolitiikkaa.
Olen sitä mieltä, että Stalinilla oli päärooli siinä, ettei Mannerheim joutunut oikeuden eteen. Näinä vuosina valvontakomissiossa työskennellyt Stefan Smirnov kirjoittaa vuonna 1996 suomeksi ilmestyneessä kirjassaan "Tornin miehet", että komission väki keräsi suomalaisista arkistoista painavia todisteita siitä, että Mannerheim oli syyllinen siinä missä Rytikin, mutta Zhdanov kuitenkin määräsi ne jätettäväksi vain hänen haltuunsa.
Myöhemmin hän sai kehotuksen (todennäköisesti suoraan Stalinilta) ilmoittaa Mannerheimille, että Moskova "ottaen huomioon hänen ansionsa sodan lopettamiseen johtaneissa vaiheissa" (välirauhansopimuksen solmiminen syyskuussa 1945) ei aio millään tavalla vetää häntä mukaan oikeudenkäyntiin. Mannerheimille tarjottiin tilaisuus erota presidentin virasta ja siirtyä Sveitsiin ennen oikeudenkäynnin alkamista.
Sotasyyllisiksi tuomituille voidaan antaa anteeksi
Onko tullut aika antaa sotasyyllisinä tuomituille anteeksi ja palauttaa heidän maineensa? En kiistä, etteikö tuomituille voisi antaa anteeksi, sillä heitä ei syytetty sotarikoksista tai rikoksista ihmisyyttä vastaan (vuonna 1969 allekirjoitetun sopimuksen mukaan nämä rikokset eivät vanhene). Muiden syytteiden osalta he ovat suorittaneet rangaistuksensa.
Heidän maineensa palauttaminen olisi kuitenkin perusteetonta. Maineen palauttaminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että teot, joista tuomiot on annettu, eivät juridisesti katsoen olisikaan tapahtuneet tai että oikeudenkäynnissä annetut tuomiot eivät olisikaan perustuneet sillä hetkellä voimassa olleisiin lakeihin. Vuonna 1946 kumpikaan näistä asioista ei pitänyt paikkaansa.
Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tuomitut suomalaiset olivat syyllisiä Suomen viemiseen hyökkäyssotaan natsi-Saksan rinnalla (vaikka myöhemmin monet virallisetkin tahot Suomessa ovat vakuuttaneet, että kysymyksessä oli "erillissota" tai "jatkosota"). He olivat mukana tämän sodan suunnittelussa, valmistelussa, aloittamisessa ja johtamisessa.
Näin he olivat rikkoneet ainakin yhtä kansainvälistä sopimusta eli 12. maaliskuuta 1940 allekirjoitettua Moskovan rauhansopimusta. Sen kolmannen artiklan nojalla Suomi sitoutui pidättäytymään kaikista hyökkäysluontoisista toimista Neuvostoliittoa vastaan ja olemaan liittymättä ja osallistumatta sitä vastaan suunnattuihin liittoutumiin.
Toisin sanoen tuomitut olivat syyllisiä tekoihin, joista langetettavat rangaistukset määriteltiin täsmällisesti Potsdamin julistukseen perustuvassa Lontoon sopimuksessa elokuussa 1945. Vuonna 1946 tällä sopimuksella oli kansainvälisen lain voima riippumatta siitä, miten asian laita on tänä päivänä.
Nämä rikokset eivät kuitenkaan olleet rikoksia pelkästään kansainvälisen lain nojalla. Suomen ylin poliittinen päättävä elin eli eduskunta hyväksyi Moskovan rauhan, joten siitä tuli maassa lainvoimainen. Tätä lakia vastaan rikottiin, kun Suomi liittyi hyökkäyssotaan natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan.
Jatkosota ei ollut tarpeellinen Suomelle
Kun lakia aletaan rikkoa, se rajoittuu harvoin pelkästään yhden lain rikkomiseen, vaan koskee yleensä useampia. Näin kävi tässäkin tapauksessa. Mannerheimilla sen paremmin kuin Rytilläkään ei ollut mitään Suomen perustuslakiin nojautuvaa oikeutta tehdä maata sitova päätös sotaan osallistumisesta.
Kävelemällä eduskunnan yli Ryti, Mannerheim ja muut rikkoivat kansainvälisen lain lisäksi myös Suomen kansallisia laillisuusperiaatteita. Kansallisen oikeuden kannalta parlamentin hyväksymällä sotasyyllisyyslailla ei puolestaan ollut muuta tarkoitusta kuin rangaista maan voimassaolevia lakeja rikkoneita henkilöitä.
Yhä useammat Suomessa yrittävät esittää Säätytalon oikeudenkäynnissä tuomitut "uhreina" tai "koko kansan sijaiskärsijöinä". Tavatessaan tuomittujen perheitä joulukuussa 1997 presidentti Martti Ahtisaari totesi: "Suomen kansa on aina tiennyt, etteivät tuomitut olleet syyllisiä. He ja heidän perheensä ovat joutuneet maksamaan itsenäisyydestämme omakohtaisesti enemmän kuin moni muu."
Pro-Karelia -liike ja Karjala-Klubi hyväksyivät seminaarissaan päätöslauselman, johon useat suomalaiset julkisuuden henkilöt, sotilaat ja tutkijat yhtyivät. Päätöslauselmassa kehotetaan tasavallan presidenttiä, hallitusta, eduskuntaa ja oikeusviranomaisia ryhtymään välittömästi toimenpiteisiin sen aikaansaamiseksi, että epäoikeudenmukaiset tuomiot mitätöitäisiin, tuomituille palautettaisiin heidän kunniansa ja heidän vahinkoa kärsineille omaisilleen suoritettaisiin korvauksia. Kysymyksessä olisi siis täydellinen maineenpalautus.
Tällä korostetaan, että kun tuomiot julistettiin, tuomiolla oli samalla koko Suomi. Tästä asiasta kirjoittavat myös Hannu Rautakallio ja Lasse Lehtinen juuri ilmestyneessä kirjassaan "Kansakunnan sijaiskärsijät".
Jokaisella on toki oikeus katsoa, että joku toinen on kärsinyt hänen puolestaan. Se on omantunnonkysymys. Paljon kuitenkin riippuu konkreettisesta tilanteesta. On mahdollista pitää kaikkia vuosien 1941-44 sodassa kaatuneita neuvostosotilaita koko neuvostokansan puolesta kärsineinä uhreina, kun taas talvisodassa kaatuneiden tilanne on toisenlainen. He eivät kärsineet kansakunnan puolesta, vaan niiden takia, jotka olivat päästäneet tämän sodan valloilleen. Sama tilanne koskee myös Suomea. Suomen edun kannalta asiaa tarkastellen kesäkuussa 1941 aloitettu sota ei ollut kansalle tarpeellinen.
Tuomitut eivät koskaan menettänet kunniaansa
Propagandakeskuksessa sodan aikana palvellut Olavi Paavolainen kuvailee päiväkirjoissaan mielialoja, joita suomalaisten sotilaiden keskuudessa vallitsi ennen rintamalle joutumista. Hän kirjoittaa, että tavallisten suomalaisten oli vaikea ymmärtää tämän sodan tarkoitusta, sillä heille se oli "herrojen sota".
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan entinen puheenjohtaja Väinö Voionmaa puolestaan kirjoittaa kirjassaan "Kuriiripostia", että sotilaat eivät tienneet, minkä puolesta heidät lähetettiin sotaan. Tässä yhteydessä voi myös viitata Väinö Linnan "Tuntemattomaan sotilaaseen", jonka kuvausten todenmukaisuutta kukaan ei aseta kyseenalaiseksi.
Koska tämä sota ei ollut Suomen kansan kannalta tarpeellinen, nimenomaan kansa kärsi "herrojen" takia, jotka olivat kannattaneet maan viemistä sotaan, kun taas jälkimmäiset eivät olleet niitä, jotka kärsivät kansan puolesta.
Joku voi olla sitä mieltä, että olisi loukkaavaa ehdottaa tuomittujen kunnian palauttamista, eiväthän he koskaan edes menettäneet kunniaansa. Tällaisella näkemyksellä on olemassaolon oikeus, ja tässäkin asiassa suomalaisilla itsellään on sanansa sanottavana. Sekä Ryti että Tanner on muuten haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, jolla myös Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen lepäävät.
Tuomioiden mitätöinti on paljon vaikeampi kysymys eikä se koske pelkästään suomalaisia, vaan siihen liittyy laajempia kansainvälisiä juridisia ja poliittisia yhteyksiä. Se merkitsisi irrottautumista useista kansainvälisistä sopimuksista, kuten vuoden 1944 aseleposopimuksesta, vuoden 1945 Lontoon sopimuksesta sekä YK:n yleiskokouksen päätöslauselmista, jotka koskevat rikoksia rauhaa vastaan.
Se merkitsisi myös irrottautumista vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksesta, jossa nimenomaan sitouduttiin kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin niiden vangitsemiseksi ja oikeuden eteen saattamiseksi, jotka ovat syyllistyneet sotarikoksiin tai rikoksiin rauhaa tai ihmisyyttä vastaan.
Tässä tapauksessa pitäisi mitätöidä myös Suomen eduskunnan vuonna 1945 hyväksymä laki, mikä puolestaan nostaisi esille kysymyksen niiden vastuusta, jotka olivat lakiasiassa aloitteellisia samoin kuin niiden, jotka hyväksyivät lain. Lisäksi se koskisi myös niitä, jotka panivat kyseisen lain täytäntöön ja julistivat tuomiot.
On syytä muistaa Paasikiven sanat: "Meidän kansamme rakastaa mielenosoitus- ja ulkonäköpolitiikkaa eikä ajattele, mitä todellista reaalista hyötyä toimenpide meille tuottaa. "
Juri Derjabin
..........................................................
Juri Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset
Lehtisen ja Rautkallion kirjan kritiikki
Uusi arvio 60 vuoden takaisesta
Kansakunnan sijaiskärsijät
Kuka: Juri Derjabin
...................................................................
HS julkaisi STT:n masinoimat Suomisyöjä ja KGB-upseeri Juri Derjabin ammattivalehtelijakommentit ilman oikaisua ainoasta sotasyyllisestä eli Sovjet-Ryssästä
http://www.helsinginsanomat.fi/uutiset/tuoreet/artikkeli/Derjabin+Suomen+oli+pakko+tuomita+sotasyylliset/1101981529101
Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset
Julkaistu 8:34 5.11.2005
Derjabin: Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset Juri Derjabin
Oulu. Venäjän entisen Suomen-suurlähettilään Juri Derjabinin mielestä Suomen oli pakko tuomita sotasyylliset vuonna 1946. Sanomalehti Kalevaan lähettämässään artikkelissa Juri Derjabin muistuttaa, että Suomi sitoutui välirauhansopimuksessa rankaisemaan sodasta vastuussa olevia henkilöitä.
Näin hän tyrmää dosentti Hannu Rautkallion ja filosofian tohtori, europarlamentaarikko Lasse Lehtisen väitteet sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kotikutoisuudesta.
"Liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Andrei Zhdanov korosti, että komissio olisi voinut ottaa asian omiinkin käsiinsä, mutta halusi Suomen edun takia uskoa sen suomalaisten hoidettavaksi", Derjabin kirjoittaa lauantain Kalevassa.
Hän arvelee Stalinin vaikuttaneen siihen, ettei marsalkka Mannerheim joutunut oikeuteen. Näin siitä huolimatta, että Mannerheim määritteli Derjabinin mukaan Suomen Saksan rinnalla käymän sodan perustavoitteet.
"Niihin kuului Suomen talvisodassa Neuvostoliitolle menettämien alueiden palautuksen lisäksi osallistuminen hyökkäykseen Leningradia vastaan sekä Neuvosto-Karjalan huomattavan osan valtaaminen", Derjabin toteaa.
Hänen mielestään sotasyyllisinä tuomituille voisi antaa anteeksi, mutta heidän tuomioidensa mitätöinti olisi kuitenkin paljon vaikeampi kysymys. Se kun merkitsisi Derjabinin mukaan irrottautumista monista kansainvälisistä sopimuksista, muun muassa vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksesta.
Juri Derjabin tunnettiin aikanaan Suomessa myös nimimerkillä Juri Komissarov.
STT
..........................................................................................................................................................
Kertomatta on jäänyt ... mistä muusta tämä Juri Derjabin tunnettiin Suomessa ollessaan.
Asioihin on tulossa lisävalaistusta: ) Petsamo, Salla, Kuusamo, Karjala, Suomenlahden saaret teitä ei unohdeta, vaikka naapurimme likakaivosta ammennettaisiin vaikka mitä ryssänpaskaa Juri Derjabinin paskamontusta ( KGB:n perinteen jatkajasta ).
Tuesday, October 11, 2005
Tervetuloa koko...naisen Suomen sivuille Sampoamme (= ahjoamme ) takomaan
Tervetuloa koko...naisen Suomen sivuille Sampoamme ( ahjoamme = la moulin rouge = punainen mylly ) takomaan
Olisiko sinusta tsuhnamiestä tulla naimaan kanssani Viipuriin? Saisit panna minua kuin kulli vereslihalla. Samalla hoituisi nämä vuokrarästitkin:)?
Mitä sanot suomipoika: Tuletko naimaan kanssani Suomenlipun alla Sortavalan saaristoon?
Olisiko sinusta tsuhnamiestä tulla naimaan kanssani Viipuriin? Saisit panna minua kuin kulli vereslihalla. Samalla hoituisi nämä vuokrarästitkin:)?Mitä sanot suomipoika: Tuletko naimaan kanssani Suomenlipun alla Sortavalan saaristoon?
Antakaamme tunnustusta Katso-lehden ex-päätoimittaja
Nämä naiset toivottavat teidät tulleiksi näille aluepalautussivustoille:
Antakaamme tunnustusta Katso-lehden ex-päätoimittaja
Joni Soilalle edes yhdestä hyvästä työstään
ryssäläisyyden vastustamisessa;)
Seppo Lehto
Penttilänkatu 12D15
33820 Tampere
silvottu tynkä-Suomi Lehdistötiedote 25.5.2005 Tampere
Katso-lehden ex-päätoimittaja Joni Soila oli syksyllä
1994 Isänmaan Asialla Seppo Lehdon kanssa; )
Laitettiin Tampereen kokoomuksen suurin
miehittäjä-Ryssännuolija Heikki A Ollila
kansanedustaja yhteiskuntatieteiden kandidaatti
maanviljelijä
http://www2.eduskunta.fi/fakta/edustaja/204/tuttumies.htm
ruotuun yhden vaalikauden ajaksi.
Joni SOILA oli edes joskus isänmaallinen, kun 1994
syksyllä annettiin kokoomuksen kansanedustaja Ollilan
erota ; ) lähettämällä kuuluisan
miehittäjä-Ryssänkurkutusfaxini kautta lehdistötiedote
kokoomuksen SNS-Ollilan vetäytymisestä
eduskuntavaaliehdokaskisasta maatilansa hoitoon
keskittyen; )
Ko. asialle naureskelivat kokoomuslaiset tuttavanikin
avoimesti. Ko. aikaan kaikki vähänkin juonessa olevat
tiesivät kuka / ketkä ko. homman takana. Myöhemmin
asialle naureskeli Tampereen tunnetut
kokoomusvaikuttajat kaupungin johtoporrasta myöden,
jotka kertoivat, ettei siitä välttämättä olisi voinut
edes sakkoja antaa, sillä oli se niin hyvä juttu: )
Tämä tehtiin yli 10 v. sitten Joni Soilan kanssa
kokoomuksen maanviljelijälle kokoomuksen faxipaperia
käyttäen: ) Joni Soila oli silloin ko. kokoomuksen
Tampereen piiritoimistossa töissä Seppo Kovalan
kanssa. Huvittavaa oli se että kaimani Seppo Kovalan
faxia oli tutkittu lähettäjätietojen osalta. Oli siinä
nauramista poliisillakin; )
Temppumme jälkeen Joni Soila alkoi ryssäläistymään.
Hän mm. haali kasaan Raimo Rosendahlilta kokoomuksen
ryssäläisistä kootun lehtileikekansion, eikä sitä
koskaan palauttanut. Tuttavapiirissäni epäillään, että
se oli maksettu keikka ko. ryssäläisiltä
kokoomusvaikuttajilta. Se paljonko Soila siitä hyötyi
on kysymysmerkki. Nyt olisi kova työ kaivaa ko.
artikkeleita mm. Ilkka Kanervan, Harri Holkerin
SNS-liturgioista, mutta ovat edelleen kovan työn
takana pengottavissa.
Oli naurussa pitelemistä, kun radio- ja lehdet
kirkuivat kokoomuksen Ollilan vetäytymisestä
eduskuntavaalikisasta; )
Ollilla on tunnettu Ryssänkätyri joka vastustaa
aluepalautuksiamme, kaltaisensa saavat vetäytyä
politiikasta paskaa tonkimaan
Seppo Lehto Isänmaan Asialle koko kansakunta
Lisää asiaa http://www.kavkaz.fi sivuilla
Antakaamme tunnustusta Katso-lehden ex-päätoimittaja
Joni Soilalle edes yhdestä hyvästä työstään
ryssäläisyyden vastustamisessa;)
Seppo Lehto
Penttilänkatu 12D15
33820 Tampere
silvottu tynkä-Suomi Lehdistötiedote 25.5.2005 Tampere
Katso-lehden ex-päätoimittaja Joni Soila oli syksyllä
1994 Isänmaan Asialla Seppo Lehdon kanssa; )
Laitettiin Tampereen kokoomuksen suurin
miehittäjä-Ryssännuolija Heikki A Ollila
kansanedustaja yhteiskuntatieteiden kandidaatti
maanviljelijä
http://www2.eduskunta.fi/fakta/edustaja/204/tuttumies.htm
ruotuun yhden vaalikauden ajaksi.
Joni SOILA oli edes joskus isänmaallinen, kun 1994
syksyllä annettiin kokoomuksen kansanedustaja Ollilan
erota ; ) lähettämällä kuuluisan
miehittäjä-Ryssänkurkutusfaxini kautta lehdistötiedote
kokoomuksen SNS-Ollilan vetäytymisestä
eduskuntavaaliehdokaskisasta maatilansa hoitoon
keskittyen; )
Ko. asialle naureskelivat kokoomuslaiset tuttavanikin
avoimesti. Ko. aikaan kaikki vähänkin juonessa olevat
tiesivät kuka / ketkä ko. homman takana. Myöhemmin
asialle naureskeli Tampereen tunnetut
kokoomusvaikuttajat kaupungin johtoporrasta myöden,
jotka kertoivat, ettei siitä välttämättä olisi voinut
edes sakkoja antaa, sillä oli se niin hyvä juttu: )
Tämä tehtiin yli 10 v. sitten Joni Soilan kanssa
kokoomuksen maanviljelijälle kokoomuksen faxipaperia
käyttäen: ) Joni Soila oli silloin ko. kokoomuksen
Tampereen piiritoimistossa töissä Seppo Kovalan
kanssa. Huvittavaa oli se että kaimani Seppo Kovalan
faxia oli tutkittu lähettäjätietojen osalta. Oli siinä
nauramista poliisillakin; )
Temppumme jälkeen Joni Soila alkoi ryssäläistymään.
Hän mm. haali kasaan Raimo Rosendahlilta kokoomuksen
ryssäläisistä kootun lehtileikekansion, eikä sitä
koskaan palauttanut. Tuttavapiirissäni epäillään, että
se oli maksettu keikka ko. ryssäläisiltä
kokoomusvaikuttajilta. Se paljonko Soila siitä hyötyi
on kysymysmerkki. Nyt olisi kova työ kaivaa ko.
artikkeleita mm. Ilkka Kanervan, Harri Holkerin
SNS-liturgioista, mutta ovat edelleen kovan työn
takana pengottavissa.
Oli naurussa pitelemistä, kun radio- ja lehdet
kirkuivat kokoomuksen Ollilan vetäytymisestä
eduskuntavaalikisasta; )
Ollilla on tunnettu Ryssänkätyri joka vastustaa
aluepalautuksiamme, kaltaisensa saavat vetäytyä
politiikasta paskaa tonkimaan
Seppo Lehto Isänmaan Asialle koko kansakunta
Lisää asiaa http://www.kavkaz.fi sivuilla
Saturday, October 08, 2005
Tampereella ei voi kävellä rauhassa edes keski-ikäinen mies. Viipuriin ei pääse enää ollenkaan "persona non grata" :na vuoden 1993 jälkeen
Kevättalvella 1995 Suomineito hamusi kokonaisuuttaan Aamulehdessä maksetulla Seppo Lehto - ilmoituksella oheiseen tapaan:
... vaan jospa viesti menee paremmin perille elävällä naisella:)?
Jos tunnet hinkua näihin tisseihin niin luulisi kelpaavan aluepalautuksetkin;)?
Seppo Lehto = "Persona non grata": Tampereella ei voi kävellä rauhassa, ilman että joku nekku tai ählämi alkaa haastamaan riitaa, käy päälle, latelee tappouhkauksia ja / tai alkaa tekemään lavastettuja rikosilmoituksia oikeuslaitosta häpäisevien rasistituomari Anja Aulomaa ja rasistisyyttäjien Ulf Reimers ja Jouko Nurminen -nimisten iloksi ja riemuksi.
Kyse on aivan samanlaisista lavastuksista kuin mitä miehittäjä-Ryssä teki Mainilan peltoja tulittaessaan ja siinä sivussa muutaman sotilaansa ampuen ja väittäessään tykinkantaman ulkopuolella olleen Suomen tulittaneen liki tyhjiä Inkerinmaan peltoja 1939.
Tampereella on viimeisen vuoden alla sattunut kaksi päällekarkaustahoa kohdalleni. Joku saattaa väittää, että eihän se nyt haittaa, jos joskus joku vierasperäinen käy päälle ... mutta kun näitä muita eli valtaväestöä on enempi, eikä niistä kukaan ole yrittänyt käydä päälle sitten kansanedustaja Jukka Gustafssonin talvella 1999 presidentivaalien alla Tampereen Keskustorilla.
Toisaalta miehitetyille alueillemme emme pääse ilman miehittäjä-Ryssälle maksamista. Tosin Seppo Lehto ei ole päässyt edes rahalla miehittäjä-Ryssän miehittämille alueillemme vuoden 1993 jälkeen, milloin hänet julistettiin "persona non grataksi" miehittäjä-Ryssän hallinnoimassa Suomelta ryöstetyllä tontilla ja kiinteistöllä Tehtaankadun lähetystössä. Joten ainoa keino millä Seppo Lehto pääsee Laatokalle on saada koko kansakuntamme, EU, YK ja USA avuksemme, jotta kansakuntana saavuttaisimme täydellisen liikkumisvapauden alueillamme ilman miehittäjä-Ryssälle maksamista ja liehakointia.
Olisiko ajattelun paikka vaatia selitystä valtakuntamme johtajilta tähän asiaan ja saada viime sotien varjot väistymään vääryytenä oikeuden astuessa esiin?:
Miehitettyyn Viipuriimme emme taasen pääse ilman miehittäjä-Ryssälle erikseen maksamista ja itsemme alistamista miehitysvallan tullitarkastuksille. Mihin on kadonnut itsetuntomme omastamme ja sen vaalimisesta?
Kansakuntana osallistumme jopa Tsetsenian kansanmurhan rahoittamiseen maakaasu- ja öljytoimitusten kautta, sekä lähialueyhteistyömäärärahojen kautta.
Seppo Lehto pj. Isänmaan Asialla r.y.
Ohessa lisää asiaa ja tavoitteita:
Ulkoasiainministeriön erillislausunnollaan hyväksymät tavoitteemme: Suomi-neidon kokonaiseksi saamiseksi
Yhdistyksen nimi:
Moskovan keskushallinnon eli Neuvostoliiton ja Venäjän Federaation kansanmurhien ja sotarikosten korvaus- ja totuusyhdistys r.y.
Sääntöjen 2 §:stä Tarkoitus ja toiminta:
1. Vaadimme tunnettujen ja tiedettyjen "neuvostopartisaanien" luovuttamista Suomeen tuomioharkintaa varten epäillyistä sotarikoksistaan Suomea ja suomalaisia kohtaan.
2. Vaadimme Suomelta ryöstettyjen ns. sotakorvausten eli ryöstösaaliin takaisinmaksatusta kaikkine pääomineen ja laillisine korkoineen, sekä miehitettyjen alueidemme palautusta välittömästi ja siinä yhteydessä 14.10.1920 Tarton rauhansopimuksen uudelleenratifioimista kaikkine artikloineen.
3. Vaadimme Moskovan alueen edustajilta eli Kremlin hallinnolta täysimittaista sotakorvausrahastojen synnyttämistä, siinä mittakaavassa kuin mitä Saksa ja Itävalta ovat tehneet toisen maailmansodan jäljiltä.
4. Vaadimme Tsetsenian kansanmurhaan 1994-1996 ja vuodesta 1999 uudelleen käynnistetyn kansanmurhan ja joukkotuhon Moskovan Kremlin hallinnon vastuullisia kuten esim. Vladimir Putinia Haagiin syytettäviksi samoilla perusteilla, kuin Slobodan Milosevicia esikuntineen. Viittaamme mm. Jelena Bonnerin lausumiin Timo Hämäläisen artikkelissa "SIVUSILMIN" HS:ssa 1.3.2001 s.B7: "Jelena Bonner ja Venäjän demokratia": "Uuden Venäjän suurin turmio ja häpeä ovat kaksi Tsetsenian sotaa ja Tsetsenian kansan tosiasiallinen kansanmurha". Mahdollisuuksien mukaan pitää Tsetsenialle taata sen kansalliset rajat sen mukaan mitä ne olivat ennen Stalinin hirmutöitä ja etnisiä karkoituksia 1940-luvulla, sekä korvauksia ko. silloisista ihmisoikeusrikoksista nykyiseltä Moskovan oblastin eli alueen Kremlin hallinnolta vähintään samassa mittakaavassa, kuin Saksa on maksanut Kolmannen Valtakunnan vainokohteille ja heidän omaisilleen.
5. Kremlin hallinnoimat ulkomaiset rahavarat ja sijoitukset vaadimme jäädytettäviksi, kunnes sitova poliittinen ja juridisesti pätevä sopimus on tehty korvausrahastosta eri kansallisuuksien hyväksi vastaavallalailla, kuten ns. Kolmannen Valtakunnan ajan pakkotyöläisille v. 1999. Neuvosto-Venäjän perikunta ei ole maksanut vielä mitään sotarikoksistaan ja miehityksistään, vaan on päätynyt tekemään uusia Tsetseniassa.
6. Kulttuuriperinnön vaaliminen tuleville sukupolville kokonaisessa ja ehyessä Suomessa, samoin kuin muillakin Kremlin rikoksista kärsineillä kohteilla ja kansoilla ilman leninismi-stalinismin ja isovenäläisyyden rikosten hyväksyntää ja miehitystä.
Viitteet:
Ulkoasiainministeriön lausunto HEL1011-13
Yhdistysrekisterin Rek.nro. 188.193
Lasse Koskinen Lahdesta lähestyy oivasti kansakuntamme mädännäisyyden aikaa paskahousu Mauno Koivisto esimerkkinään:
3.10.2005
Suomen Koivisto-kirja pelästytti maamme poliitikot
Nykypoliitikkojen tekemisiä lähestytään
Lasse Koskinen
Aluepalautus ry
Juhani Suomen Koivistoa ruotiva kirja pelästytti maamme poliitikot pahan päiväisesti. Uusin Suomen kirja otti harppauksen kohti nykyisin vallassa olevien poliitikkojen tekemisiä. Tämä aiheutti pikaisen mitätöimiskampanjan, jonka kärkeen asettui eduskunnan puhemies Paavo Lipponen Suomen Kuvalehdessä.
Koivisto on jo politiikan nostoväessä, mutta hänen tekojensa esiin vetäminen aiheutti liikehdintää nykypoliitikoissa, jotka ovat olleet pelissä mukana Neuvostoliiton aikana aikuispolitiikassa tai sen nuorisoasteella.
Menneiden tekojen esiin kaivamista ja totuuskomissiota on jarrutettu ponnekkaasti maassamme. Suomi ja Valko-Venäjä alkavat olla ainuita Neuvostoliiton entisiä alusmaita, joissa menneisyyden tarkastelua on salattu tehokkaasti.
Monella nykypoliitikollamme on kaapissaan luurankoja, jotka eivät kestä päivänvaloa. Suomettuminen jatkuu kuten ennenkin. Suomen alueiden palautus on tabu, josta poliitikot pyrkivät vaikenemaan. Emme ole siis millään tavoin normalisoituneet, vaikka Neuvostoliiton lopullisen kaatumisen 15-vuotisjuhlaa vietetään jo ensi vuonna. Tosin uutta vastaavaa jo pystytetään täyttä päätä.
Juhani Suomen tapauksessa käytetään perinteisiä aseita. Poliitikot leimaavat ja vähättelevät ensin. Sen jälkeen alkaa kilpaa vaikeneminen.
On selvää, että Juhani Suomen kirja olisi jäänyt syntymättä, jos hän olisi vaatinut tiedonantajia esiin ja tehnyt oppien mukaisen lähdeluettelon. Niin paljon asemaansa pelkääviä olisi joutunut hänen kanssaan tulilinjalle.
Muistissa ovat vielä Soneran lähdejahdit ja vaikkapa Ilmari Susiluodon osalta se, että hänen on pitänyt kirjojensa alkulehdillä vakuuttaa, että kirjojen sisältö ei edusta ulkoministeriön virallista kantaa. Poliittisia ajojahteja pelätään, vaikka Neuvostoliitto ja Kekkonen ovat kuolleet.
Totuus ei pysy kassakaapissa
Koivisto on saanut kansan laajan tuomion siitä, että hän jarrutti Baltian maiden itsenäistymistä ja juoksutti ilman valtuuksia Moskovaan sanaa, ettei Suomi tarvitse alueitaan takaisin, vaikka tästä ei ollut edes eduskunnan päätöstä, kansanäänestyksestä puhumattakaan.
Koivistosta Aluepalautus ry. on saanut kentällä toimiessaan jatkuvaa palautetta. Suomen kansan tuomion Koivisto on saanut jo paljon ennen Suomen kirjaa. Koivisto ei ole kyennyt palautuskeskustelua tyrehdyttämään, vaikka yhdessä kirjassaan totesi "maassamme olevan kaikenlaisia touhuilijoita". Tähän hän on saanut vastauksen, että niin on meilläkin ollut kaikenlaisia presidenttejä.
Aloittaako Juhani Suomen kirja uuden vaiheen Neuvostoliiton ja Venäjän
suhteiden puimisessa ja totuuden esiin saamiseksi, jää nähtäväksi. Voi olla, että Suomen avaus pystytään poliitikkojen osalta hetkeksi torjumaan, mutta totuus vyöryy esiin väistämättä, vaikka se olisi supon kassakaapissa.
Totuuden puinti ja nykyisten poliitikkojen menneisyyden arviointi tulisi saada käyntiin jo heidän toimikautenaan. Eläkkeelle saakka heitä ei pitäisi tämän asian kanssa päästää. Etenkin kun se menneisyys vaikuttaa yhä heidän tämän päivän tekemisiinsä ja periytyy politiikassa.
Petsamo, Viipurin lääni, Salla, Kuusamo ja Suomenlahden saaret odottavat yhtä ratkaisuaan. Suomen alueiden palautuksen jarruttamisessa suomettuminen näkyy jos missä.
Miehittäjä-Ryssälän haltuunottamassa vuonna 1700, ryöstämässään Nevanlinnassa eli Pietarissa julkaistua KGB eli FSB-potaskaa:
http://eng.brcinfo.ru/publics/public.php?id=1922
BRC Info - Publications 9.10.05
Anti-Russian Propagandists in Finland: Single Provokers or a Broad Public Movement?
14.02.05 BRC INFO
There are a number of problems in the relations of Russia in Finland aggravating the two-sided cooperation with bad memories. Territories passed as a result of World War II to the Soviet Union are still originally Finnish for most Finns. Of course not a single sensible politician dares to make a summon to revise the results of World War II, but among the public figures there are many of those who are eager to summon to stopping all the contacts with Russia until "a Finish banner unfurls over Vyborg anew".
Such a position is the shortest way to complete denying everything Russian and criticizing Russia in all aspects. And there are really many things in Russia to criticize. In particular the situation in the Chechen Republic.
The new web site of the separatists
A new web site appeared in Finland not long before the new year. There seems to be nothing strange in it in a country where almost all the people use Internet regularly. At the same time the contents of the web site is interesting – this is a common site of the Chechen separatists and those who speak for returning the territories lost by Finland in 1940 and 1944.
Of course the design of the new web site is not perfect and it has not attracted much attention. Of course most authors of the web site are crazy people who have long ago gained the fame of non-standard personalities if not to say frankly strange ones. It is enough to mention Seppo Lehto, one of the site administrators who is famous for his absolutely wild ideas and reportages of Gebbels’s level exposing "the Russian imperialists". The very fact that a coalition of two forces characterized by extreme negativism towards Russia is already demonstrative. The question whether it is an accidental union, a single phenomenon, or something else will be logical. A question appears whether some powerful force has appeared in Finland that is extremely interested in destabilizing the relations with Russia. It is possible to recall the events of the recent months to get the confirmations for these assumptions. In autumn 2004 the results of a Gallup poll were published in Finland that showed that among all the European nations the Finns were extremely critical towards Russia and for this characteristic yielded only to the population of the autonomous region of Kosovo.
Of course after the Gallup poll a poll by the Finnish sociologists was also carried out that showed that in fact 75% of the Finns were positive or extremely positive towards Russia, and the rest of the population were not so critical. However even judging from this poll it turns out that among all the neigbours of Finland Russia brings the most diverse and contradictory emotions. The fact that the Internet resource abounds in links to web sites that are informational sponsors of the Chechen terrorists is also demonstrative. The notorious "Caucasus – Center" is among the links. In this connection we can remind that for some time after being closed in Lithuania "Caucasus-Center" was functioning on the Finnish server of the telecommunication operator "Sonera" and currently it functions from the Swedish territory but it is registered on the name of the Finnish citizen Mikael Storsjö.
All these facts brought together make an impartial picture of Finland. There is a great temptation to see a course for destabilizing the relations with Russia behind these facts. However in order to understand the real situation with supporting the Chechen separatists in Finland and to understand whether the Finns support the murders of children in Beslan for the sake of doubtful receiving lands on Karelian Isthmus it is necessary to consider the problem from several points of view.
Helsinki: closer to Copenhagen or to Brussels?
In Finland there are not only people who would like to destabilize relations with Russia focusing the public attention on the problems of the "lost territories" or on the confrontation in the Chechen Republic. For example "Caucasus-Center" was closed after the interference of the Finnish security police SUPO. The officers of this Finnish service spoke to Storsjö himself and to the managers of "Sonera" company after which the company refused Storsjö to host the site on their server referring to the right of the owner to decide independently whom to give the services and whom not. Though the interference of the state in the relations between a private person and private companies caused objections of many public figures in Finland, many Finnish politicians spoke in the support of the SUPO. On understandable reasons the Minister for Home Affairs of Finland Kari Rajamäki became an ardent defender of the policemen. Although theoretically it is possible to stop the activity of a web site in Finland it is possible only on a decision of the court and that is why many people found breaking the law in the SUPO’s activities formally the Finnish special services acted in strict accordance with the Finnish Constitution, as nobody can forbid the state officials to talk to businessmen. And the fact that after this talk Storsjö could not place the file system of the web site "Caucasus-Center" on a single commercial server can be referred only to the specifics of cooperation between the commercial bodies of Finland and their customers.
So side by side with those who act from the anti-Russian positions there are sensible politicians in Finland not ready to aggravate relations with Russia for the sake of adventure initiatives. Besides if the first group generally includes public figures, the second group mostly consists of incumbent politicians occupying responsible positions.
The seminar for the problems of peaceful conflict settling in Chechnya that took place in the Eduskunta on the 21st of January is demonstrative in this connection. The event, provoking in itself (what will Finland say if a seminar on the subject "Between Finland and Sweden: Whom the Aland Islands Belong to?" took place in the State Duma?) became simply obscene after the seminar organizers invited terrorist emissary Ahmed Zakayev accused in kidnappings to participate in it.
The initiator of inviting Zakayev to Finland was the Chairman of the Party of the Greens in the Finish Parliament Heidi Hautala. It is not difficult to imagine the consequences of Zakayev’s visit to Helsinki: the Russian-Finish relations characterized by extremely positive dynamics would have been irreparably spoiled. The active dialogue at the level of the Heads of the governments would have finished, the sittings of the intergovernmental trade commission would have been stopped – in short the relations between Russia and Finland would have started to remind those between Russia and Denmark after the latter permitted to carry out an assembly of the emissaries of the soldiers after the tragic events with seizure of musical "Nord-Ost" spectators by the terrorists. Again the Finnish officials had enough self-control to soberly evaluate the situation and the importance of the relations with Russia.
The initiators of inviting Zakayev turned to the Minister of Justice of Finland Johannes Koskinen (the Social Democratic Party) with a question whether Zakayev’s safety would be guaranteed for the time of his stay in Helsinki. The Minister clearly answered that the legal consequences of Zakayev’s stay in Finland were regulated by the international agreements and by the internal legislation of Finland, i.e. after arriving in Helsinki Zakayev would have been arrested as a person in the international search and would probably have been given to Russia. I.e. the Finnish authorities acted in the same way as the Belgian ones in the due time – they officially refused to receive Zakayev. The Finnish mass media reacted to this initiative in a reserved manner, and on the whole the scandal with Zakayev’s potential arrival in Helsinki exhausted itself (as distinct from Russia where one of the seminar participants, journalist Politkovskaya regularly publishes articles in the "Novaya Gazeta" about the frustrated visit of Zakayev and about the seeming political difficulties caused by it).
Returning the territories: two groups again
The case with supporting the demand to restore the boundaries of year 1920 is the same as with supporting the Chechen separatists. Not a single sensible politician can summon to revising the existing Russian-Finnish boundary. At the same time numerous public organizations do it willingly. They include such organizations as "ProKarelia" or "Aleupalautus". Such organizations regularly promote the initiatives "to request Russia on returning the territories", "that the heirs of the land owners at the lost territories should demand their lands back", "to appeal to the International Court with a claim against Russia". Such types of organizations have managed to collect the signatures of 100 thousand Finns under the request to return Vyborg and other territories that was presented by them as a great achievement.
There are many journalists who prove the illegality of owning Vyborg and Priozersk by Russia, but to tell that "joining Karelia to the USSR was unfair" for a state official means the end of the career. This is exactly what has happened to the former Commander of the Eastern Military District of Finland who was born on Karelian Isthmus. After a number of statements about Karelia he was dismissed from his post.
At the same time the Finnish politicians not always unambiguously comment upon the subject of the "lost territories". Their behaviour can only be called "Väyrynen’s syndrome". In the years of "special relations" with the USSR the subject of the "lost territories" was an absolute taboo in Finland. However after the collapse of the USSR reevaluation of the country’s position on the problem of the lost territories has started. The author of the new "absolute formula" for the territorial problem was the Minister for Home Affairs of the beginning of the 1990s Paavo Väyrynen. He was the first one who commenting upon the problem of the lost territories said that Finland unambiguously acknowledged the conditions of the Paris Peace Treaty but was ready to discuss the territorial problem if Russia raised it on its own initiative. Since that the formula appeared: "Finland acknowledges the Paris Peace Treaty and the existing boundaries (comma), but … If Russia wants to discuss the problem of territories…" Not long ago, on the 4th of January 2005 the Minister for Foreign Affairs Erkki Tuomioja (the Social Democratic Party of Finland) commenting upon an MP’s request repeated "Väyrynen’s formula" again: "the territories belong to Russia, but theoretically… If Russia wants… we are ready to discuss their destiny…"
Partially this formula was dictated by those one hundred thousand Finns who put their signatures under the appeal of the radical organizations. Understanding that for many Finns the territories are not lost forever and for many of them the return is quite real the politicians always try to do a necessary ritual remark often not believing in its verity.
The only politician in Finland who for the time being refuses from "Väyrynen’s formula" is the country Prime Minister Matti Vanhanen (russian slave the Center Party). To all the questions about the lost territories Vanhanen answers the same phrase, "Finland acknowledges today’s boundaries and the peace treaties of 1940 and 1944" putting a dot at the end of the phrase instead of the obligatory for most Finns comma. Vanhanen feels himself a rather powerful politician who does not have to make advances to the nationalists looking for cheap popularity. It is indicative that when Vanhanen was nominated for the position of the Prime Minister in 2003 after the scandal connected with the moral cleanliness of the former Prime Minister Anneli Jäätteenmäki the Party leaders recommended him as "most honest person in the Party". It is not surprising that Vanhanen is honest enough not to deceive the electors with the perspectives that some time Russia would be able to break its territorial integrity.
Public organizations: how strong are they?
Coming back to the subject of the merge of the Chechen separatists and the Finnish revanchists (even in the frames of a common web site) we should again emphasize the fact that for the time being these forces are represented by only two NGOs. There are many different political and public forces in Finland among which there are those that are ready to destabilize the Russian-Finnish relations and those that are on the opposite trying their best to improve the relations. The membership of the Society of Friendship with Russia is much greater than the number of members of "Freedom to Chechnya" and "ProKarelia" altogether. Public organizations of Finland speaking for normalizing the relations with Russia also exist and their number is not less than that of those who speak for aggravating the relations with Russia for the sake of unclear goals. A developed civil society assumes the presence of a large number of public organizations confessing different opinions. Sympathies to terrorists are not so strong. In September 2004 thousands of Finns put candles in their windows to memorize the innocent victims of Beslan.
Many Finnish organizations touching upon the debatable points of the Russian-Finnish history are trying to go away from the negative anti-Russian image. For example let’s mention the organization "Karelian Union" that initially was founded as a union for the migrants from the territories that on the results of World War II passed on to the Soviet Union. It is not surprising that initially the "Karelian Union" was perceived in the USSR and in Russia as a revanchist organization. Now the "Karelian Union" is an organization dealing with the problems of popularizing the cultural heritage of Karelian people that does not raise either the question of aggravating relations with Russia or returning "the lost territories".
In the same way the Finnish politicians understand that relations with Russia present a priority for Finland while Russia perceives Finland as just one of its partners. If under the influence of morbid forces demarches like Zakayev’s visit or statements of the official forces on the subject of the "lost territories" happen in Finland the Russian side will stop neighbourhood relations with Finland. And it will be Finland that will lose from it and not Russia. While Finnish politicians understand this fact the chances of the creators of common web sites for the informational sponsors of Chechen separatists and Finnish revanchists to hope for the least important public response are trifling.
Translated by Inna Borymova
Alexey Razumikhin, BRC-Info expert
Voimme ilomielin luopua 17 - 37 vuotiaista naisista miehittämillämme alueilla ja jättää ne luontaistuotteina suomalaisten miesten hedelmöitätteviksi. Sillä loppujen lopuksi ryssissäkin parasta antia on se perinteinen vittu niin edestä kuin takaa:)
Your comment:
Name:
Phone:
E-mail:
URL:
Name: I. Markov
E-mail: iam109568@mtu-net.ru
URL: No
Phone: 8-095-339-27-06 05.06.2005 1:22
Я думаю,что это единичные провокации,вызванные желанием поддержать страны Балтийского союза и больше ничего за этим не стоит.
----------------------------------
